Täydellisyydestä
Aurinko
A.W. Yrjänä (s. 1967) kirjoittaa Päiväkirjassaan, että jokainen runokirja on väistämättä keskeneräinen ja osoitus tekijänsä puutteista. Allekirjoitan ensimmäisen väitteen, vaan en toista. Kirja on tietenkin aina kesken. Runoilija voi hioa tekstiään loputtomiin, poistaa tai lisätä säkeitä tai välimerkkejä, työskennellä käsikirjoituksen parissa koko elämänsä ajan. Jossakin vaiheessa tekstistä joutuu kuitenkin yleensä päästämään irti. Tämä voi johtua monesta asiasta: elämäntilanteesta, julkaisusta, uuden projektin aloittamisesta. Silloin runo jää pakostakin “kesken.”
Jälkimmäinen väite on vaikeammin sulatettava. Pentti Saarikoski kirjoitti Tiarnia-trilogiassaan, kuinka ehjiä runoja ei enää tapaa ja että fragmentitkin ovat harvinaisia. Tokaisu kuvastaa paitsi Saarikosken omaa tuotantoa, niin myös hänen kaipuutaan aiempaan, eheämpään aikaan (ts. antiikkiin). Olipa runouden ns. “kulta-aika” kuviteltua tai todellisuutta, se leijuu silti kangastuksena kaiken uuden kirjoittamisen edessä. Joissakin tapauksissa tekijä voi valjastaa unelman eheästä runosta tai runoelmasta omaksi hyödykseen, mutta useimmiten se vain haittaa kirjoittamista. Olen kokenut molemmat ääripäät omassa kirjoittamisessani.
Välillä (suomalaisia) runokirjoja lukiessa huomaa, että nyt tekijä on lähellä totuutta, nyt hän on hetkellisesti päässyt sisään puhtaaseen kokemiseen. Peräänkuulutan juuri tätä ”puhdasta kokemista.” Viittaan sillä perimmäiseen totuuteen, elämän ja kirjoittamisen tarkoitukseen, joka pilkahtelee jokaisen hyvän runokirjan sisällä. Kokemista on vaikea selittää tyhjentävästi, sillä se on lähinnä tunne jonkin suuremman, ”Jumalan” tai vastaavan entiteetin läsnäolosta.
Yrjänän tapauksessa hänen laaja kielirekisterinsä ja liian kovilla kierroksilla käyvä päänsä tulee ”täydellisen” runouden esteeksi. Yrjänä osaa ajatella ja pukea ajatuksensa lauluiksi (CMX), mutta runoissa hänellä on vaikeampaa. Hän käyttää puhekieltä ja jaarittelua kuin Saarikoski, mutta ei Saarikosken tapaan luontevasti vaan lähinnä väkinäisesti. Yrjänän Mechanemassa (Johnny Kniga 2006) on tosin fragmentinomaisia välähdyksiä ”esisokraattisesta totuudesta” jota hän kirjassa itse peräänkuuluttaa.
Täydellisyys on mahdollista. Sen osoittavat monet runouden historiassa julkaistut klassikot, joista ei moitteen sijaa löydy. Ehkä lähtökohta, jossa tekijä ja hänen tuotantonsa ovat väistämättä keskinkertaisia, juontuu moneen suuntaan sinkoilevasta nyky-ajasta tai suomalaisesta häviäjämentaliteetista. Joka tapauksessa tästä ajatusriippakivestä pitää päästä eroon. Muuten edes täydellisyyden tavoittelu ei ole mahdollista.
Kenties on ehjiä runoja, mutta onko niiden takana ehjä tekijä? Psykologiselta kannalta on täysin mahdollista, että paraskin runo on kirjoittajalle itselleen vain kiusallinen muistutus tämän omasta riittämättömyydestä.
Ajatus täydellisyydestä taiteessa sisältää monia ongelmia. Ensinnäkin, kaikki eivät pyri täydellisyyteen tai eivät edes tunnusta sen mahdollisuutta. Toiseksi, kuka määrittelee täydellisen teoksen ominaisuudet. Psykologiselta kannalta yksilön täydellisyyteen pyrkiminen voi olla hyvä tuottamaan hienoja teoksia, mutta myös luomaan sivutuotteena ikäviä inhimillisiä katastrofeja, kuten riittämättömyyden tunnetta ja itseinhoa, joka johtaa luovuuden kuolemiseen. Siksi en odota keneltäkään täydellisyyttä, ainoastaan kontekstissaan parasta mahdollista teosta. Lisäksi minusta on väärin arvioida teoksia täydellisyyden perusteella, jos se ei ole tekijän lähtökohta tai hän ei tunnusta sellaisen mahdollisuutta. Tämä pitäisi olla selvää koska emme elä enää maailmassa jossa ihannetaideteoksen ominaisuudet määritellään ulkoapäin, vaikkapa jonkin akateemisen opetuksen kautta. Jos levitetään keskustelua kirjallisuuden ulkopuolelle tulee täydellisyyden käsite taideteoksen määreenä vieläkin ongelmallisemmaksi, miten esimerkiksi pitäisi ymmärtää prosessimuotoiset teokset jotka muuttuvat koko ajan, esimerkiksi maataide tai performanssit. Missä niissä luuraa täydellisyys.