Kirjailijan kyynel koskettaa myös lukijaa

No tears in the writer, no tears in the reader.

-Robert Frost

Kun olin pieni, ehkä alle kouluikäinen, mummini luki minulle usein kissanpennuista kertovaa runoa. En enää muista mitä tuossa runossa sanottiin, mutta jotakin kaunista ja surullista siinä oli. Halusin kuulla sen yhä uudestaan.

Runon innoittamana kirjoitin päiväkirjaani kertomuksen, joka myöskin kertoi kissanpennuista. Ja se oli hyvin surullinen. Niin surullinen, että itkin sitä kirjoittaessani.

kissa muistikirja

Juttelin tarinasta isäni kanssa, ehkä jopa luin sen hänelle ääneen. Keskustelun yksityiskohdat ovat jo painuneet unohduksiin, mutta yksi mielikuva jäi minussa elämään: se, että isän mielestä kirjoittajan herkistyminen oli hyvän tekstin merkki.

***

Sain taannoin palautetta isosta kirjoitustyöstä, uudesta näytelmästäni (josta kerron piakkoin lisää). Tärkeä lukijani sanoi minulle, että hän oli sekä nauranut että itkenyt käsikirjoitusta lukiessaan.

Tämä palaute siveli sydäntä, sillä olin itsekin kokenut voimakkaita tunteita tuon tarinan äärellä. Elin mukana hahmojen ongelmissa ja onnenhetkissä, mutisin heidän repliikkejään kahvilan nurkassa, huomasin yhtäkkiä naurahtavani ääneen. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla kirjoitin tekstin loppukohtaukset – ja itkin.

Silloin tiesin, että näistä ihmisistä oli tullut minulle todellisia. Ja että heistä voi tulla todellisia myös muille.

***

Herkistyn helposti elokuvia ja tv-sarjoja katsoessani. Toisinaan jopa Frendit saa minut kyyneliin, vaikka se on ymmärtääkseni komedia.

linna romaani

Voin myös nimetä muutamia kirjoja, joita lukiessani olen itkenyt. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa surin Akseli Koskelan poikien kohtaloa. Riikka Pulkkisen Raja-romaanissa murruin parikin kertaa, etenkin viimeisen lauseen luettuani. Eteläkorelaisen Kyung sook-Shinin romaani Pidä huolta äidistä kuvasi koskettavasti äidin rakkautta, norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa minua liikutti kertojan isänkaipuu. Myös Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä kuvaa isän kuoleman aiheuttamaa surua. Muistan, miten luin kirjaa joskus lentokoneessa ja itkin salaa.

Pablo Nerudan Andien mainingit -nimisestä kokoelmasta löytyvä runo ”Tänä yönä voin kirjoittaa…” saa minut melkein aina kyyneliin, etenkin nämä Pentti Saaritsan suomentamat säkeet:

(–)

En rakasta häntä enää, totta kyllä, mutta ehkäpä rakastan.

Rakkaus on niin lyhyt ja unohdus niin pitkä.

(–)

***

9789511291268
KUVA: Otava.

Edellinen koskettava lukukokemukseni oli Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015). Se kertoo kolmikymppisestä Aaposta, jonka vaimo Anna sairastuu vakavasti. Romaanissa kuvataan riipaisevasti rakkautta ja elämän haurautta, arjen ohikiitäviä hymynhetkiä ja läheisen ihmisen menettämistä.

Luin romaania viime talvena junassa matkalla Pohjanmaalle. Pyyhin vaunussa kyyneliä ja yritin niistää äänettömästi. Hiippailin junan vessaan, jotta voisin koota itseni ja korjata meikkiäni – mutta kävikin niin, että vessassa itku pääsi toden teolla valloilleen. Ulkonäköni ei siis valitettavasti kohentunutkaan.

Toisaalta tuohon samaiseen romaaniin mahtuu myös hauskoja lauseita ja yksityiskohtia. Joissakin kirjoissa kertojan suru on niin painava, että se tarvitsee kaverikseen huumoria, kuin olkapääksi. Tunnistan tämän samankaltaisen tasapainottelun myös omista teksteistäni. Saamani palautteen perusteella olen ymmärtänyt, että esimerkiksi uusin kirjani Ennen kuin kaikki muuttuu on saanut lukijat sekä hymyilemään että herkistymään.

Tästä painon ja keveyden vuoropuhelusta minulle tulee mieleen Aila Meriluodon sanat, jotka hän on kirjoittanut teokseensa Lauri Viita (1974). Tuossa kirjassa Meriluoto kuvaa elämää ja avioliittoa arvostetun kirjailijan kanssa. En enää tarkalleen muista kirjan sävyä tai sitä, oliko siinä huumoria, mutta jotakin ilmavaa teoksessa oli, vaikka tarina itsessään oli paikoin rankka:

”Kirja on ollut raskas kirjoittaa. Siksi olen kirjoittanut sen hyvin kevyesti.”

Lauri Viita pokkari
Aila Meriluodon ja Lauri Viidan rakkaustarinasta tehtiin myös elokuva nimeltä Putoavia enkeleitä (2008).

***

Viime aikoina olen saanut ilokseni tutustua edellä mainitsemaani Laura Lehtolaan. Olemme syöneet yhdessä jo monta hilpeää lounasta, yleensä aina samassa ravintolassa. On käynyt ilmi, että meillä on melko samankaltainen musiikkimaku (eli siis ”yhtä nössö”, Lauraa lainatakseni.) Kun hän esimerkiksi halusi minun kuulevan Dolly Partonin alkuperäisen I Will Always Love You -tulkinnan, en lainkaan ihmetellyt miksi.

Siinä oli herkkyyttä, joka teki vaikutuksen.

Laura Lehtola. Kuva Katja Tähjä 2015
Laura Lehtola. KUVA: Katja Tähjä 2015

Ylihuomenna torstaina (28.4. klo 18) olemme Lauran kanssa vierailulla hurmaavassa Rikhardinkadun kirjastossa. Se on loistava startti vapulle, ainakin meidän mielestämme.

Luvassa on kuplivia keskusteluja kirjoittamisesta, kirjailijan työstä, luovuudesta, ideoista, inspiraatiosta ja todennäköisesti myös hauskan ja haikean tasapainoiluista. Ja mikä tärkeintä, tarjolla on myös simaa. Ehdotinkin esiintymisen alaotsikoksi: ”Taina Latvala ja Laura Lehtola keskustelevat kirjoistaan vappusiman vauhdittamina”.

Taina Latvala. Kuva Tommi Tuomi 2014.
Minä. KUVA: Tommi Tuomi 2014.

Päätimme kuitenkin hylätä tuon otsikon ja pysytellä asialinjalla. Saa nähdä, kuinka hyvin se onnistuu torstaina.

Tervetuloa kuuntelemaan!

Kommentit (2)
  1. Helmi Kekkonen
    27.4.2016, 10:40

    Hei senkin, mahtava juttu tuo näytelmä, kiinnostaa! Ja ennen kaikkea arvostan, näytelmän kirjoittaminen on melkein vaikein asia jonka keksin.

    En itke yhtä usein lukiessa kuin eläessä (eli noin päivittäin) mutta ne kerrat kun niin tapahtuu jäävät todella mieleen. Esimerkiksi Ian McEwanin Sovituksen viimeinen sivu, Aki Ollikaisen Nälkävuoden puolessavälissä tapahtuva käänne ja Markku Pääskysen Vihan päivän viimeiset kappaleet mursivat mut täysin, itkulle ei meinannut tulla loppua. Hienoja hienoja romaaneja toki muutenkin.

    ja, yritän päästä torstaina paikalle!

  2. tainalatvala
    27.4.2016, 13:38

    Kiitos Helmi, oon tosi innoissani tuosta näytelmästä. Sitä on ollut hauska kirjoittaa, ja paljon oon taas oppinut teatterin tekemisestä.

    Mäkin taidan herkistyä useammin elämässä kuin kirjojen äärellä. Itku tuloo toisinaan yhtä helposti kuin naurukin. Se, että tunteet on herkässä, on kyllä etu näissä kirjoittamishommissa.

    Noista mainitsemisestasi kirjoista oon lukenut Sovituksen, se oli hieno romaani. Muistan, että sitä ei malttanut päästää käsistään, sivut vain kääntyivät kuin huomaamatta.

    Olis ihanaa, jos pääsisit torstaina! Tervetuloa! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *