MinäKertoja
MinäKertoja

Millainen romaani kantaa loppuun asti?

Laskin, että minulla on tällä hetkellä luvussa yli 20 kirjaa. Kyllä, luit oikein. Kaksikymmentä. Jossain vaiheessa menin laskuissa sekaisin. Suurin osa teoksista on romaaneja, mutta mukana on myös pari elämäntaito-opasta sekä yksi näytelmäkokoelma.

Vaikka kirjat ovat kesken, se ei tarkoita, etten pitäisi niistä. Monet niistä ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Olen vain ahnehtinut liikaa. Vastikään sain luettua pari kirjaa loppuun, viimeksi eilen yhden romaanin.

Toisinaan tämä hirvittävä keskeneräisyys ahdistaa minua. Miksi en voi vain keskittyä yhteen kirjaan kerrallaan? Miksi haalin jatkuvasti uutta luettavaa jo ennen kuin edellisetkään kirjat on saatu päätökseen?

Kaikki kirjat eivät liity tapaukseen. Osan olen lukenut kokonaan. Osaa en ole vielä aloittanut.

Sisimmässäni tiedän vastauksen. Olen liian levoton ja kärsimätön lukija omistautuakseni kerrallaan vain yhdelle teokselle. Minulla on jatkuva uusien tarinoiden ja uusien alkujen jano.

Luin vastikään kollegojeni Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin hienon esseekokoelman Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta (2018). Kirjassa käsitellään kiinnostavista näkökulmista romaanin lopettamiseen liittyviä haasteita, samoin kuin myös lukemisen ja kirjoittamisen iloja ja mysteereitä.

Uuteen kirjaan tarttuminen on aina taianomainen hetki. Tunnistan täydellisesti Vuolan esittämän ajatuksen siitä, millaista uutuudenviehätystä ja ensihuumaa uusi teos lukijalleen merkitsee.

”Romaanin aloittaminen muistuttaa matkalle lähtöä tai rakastumista: teoksen maailma on vielä avoin, ja tuntemattomaan on helppo sijoittaa alitajuisia toiveita ja unelmia. Tuon uuden ja salaperäisen kohtaaminen merkitsee maagista lupausta: kaikki on yhä edessä, mikä tahansa on mahdollista.”

Vuola toteaa, että hänen toiveenaan on löytää kirjasta jotakin sellaista, jota hän ei ole ennen kokenut ja joka ehkä kykenee muuttamaan häntä.

Maailmojen loput koostuu kahden kirjailijan esseedialogista sekä romaanien lopetuksia käsittelevistä pienoisesseistä.

Minulla on sama tunne. Etsin kiihkeästi uutta luettavaa, koska toivon, että uuden kirjan sivuilta löytäisin jotakin valaisevaa ja inspiroivaa, jotakin sellaista mikä puhuu suoraan minulle ja josta minä voin oivaltaa jotakin olennaista. Kirjan kautta saan mahdollisuuden päästä niin fyysisesti kuin henkisestikin paikkaan, jossa en ole ennen käynyt. Uuden kirjan kieli ja tunnelma voivat myös antaa oikeanlaista villiä energiaa omaan kirjoitusprosessiin.

Ensimmäiset lauseet ovat minulle hyvin tärkeitä. Samoin kokee  Tommi Melender, joka puhuu kirjassa romaanin alkukuvasta. Se on hänen mukaansa ”portti romaanin maailmaan”.

”Ensivaikutelma on lukemisessa tärkeä aivan kuten ystävyydessä ja rakkaudessa”, Melender kirjoittaa.

Jokainen lukija tietää sen tunteen, kuinka ihanaa on astua kirjan kautta uuteen todellisuuteen ja seikkailla siellä. Melenderin mielestä monet romaanit ovatkin rikkaimmillaan keskivaiheilla, ”kun kirjailija on löytänyt teokselle luonteenomaisen ilmaisun ja pystyy sen voimalla syventämään ja laajentamaan romaaninsa maailmaa”.

Monet lukijat tietävät myös sen, miltä tuntuu, kun lupaavasta alusta huolimatta romaani saattaa jäädä kesken. Tämän olen omalla kohdallani monesti havainnut.

Romaani ei ehkä annakaan sitä mitä olin odottanut – ensimmäiset virkkeet lupasivat kenties liikaa, eikä niiden jälkeen seurannutkaan sellaista mitä olin toivonut.

Toisinaan kirja jää odottamaan minua ikkunalaudalle, kun jokin muu asia on vienyt huomioni. Myöhemmin löydän teoksen uudelleen ja ihmettelen, miten saatoin hetkeksikään unohtaa sen.

Eilen aloin uudestaan lukea Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudetta osaa. Olen vannoutunut Knausgård-fani ja luin melko nopeaan tahtiin sarjan viisi ensimmäistä osaa, mutta sarjan kuudes kirja jäi minulla pitkäksi ajaksi kesken. Luulen sen johtuvan alkupuolella käsiteltävästä aiheesta: läheisten reaktioista kirjailijan tekstiin. Romaanin kertoja Karl Ove luetuttaa omaelämäkerrallista romaanikäsikirjoitustaan lähipiirilleen, ja hänen setänsä suuttuu. Tuo sedän raivo oli minulle ehkä liian rankkaa materiaalia luettavaksi niihin aikoihin, kun vielä kirjoitin omaa Venetsialaiset-romaaniani. Joskus siis lukeminen saattaa tyssätä jonkin henkilökohtaisen, lukijalle herkän sisällön vuoksi.

Joskus voi olla, että lukemisen katkaisee jokin sellainen luku, joka ei puhuttele minua lainkaan. Esimerkiksi Leo Tolstoin Anna Karenina oli mielestäni aluksi varsinainen page-turner, kunnes jumituin pitkäksi ajaksi johonkin pitkäveteiseltä tuntuvaan lukuun. Luultavasti siinä käsiteltiin Venäjän maataloutta. Myöhemmin selätin jumin ja luin kirjan loppuun asti. Olen siitä iloinen, sillä Tolstoin klassikkoromaani on upea kokonaisuus.

Anna Karenina ilmestyi aluksi osissa vuosina 1875-77,

Joidenkin romaanien kohdalla saattaa käydä niin, että tottumus astuu kehiin, eikä romaani onnistu enää yllättämään. Maailmojen loppuja lukemalla opinkin, että joskus romaanin kirjalliset keinot ehtyvät matkan varrella.

”(–) loppua kohden teoksen sisäinen maailma umpeutuu, vaihtoehdot supistuvat, aluksi ehkä kiehtovaankaan tyyliin ei virtaa enää uutta dynamiikkaa, turtumus iskee”, Sinikka Vuola pohtii.

Tämä on kiinnostava ajatus kirjailijan työtä ajatellen. Miten pystyisi välttämään turtumuksen? Kirjailijana pyrinkin käyttämään paljon aikaa sen pohtimiseen, miten säilyttäisin kirjassani elinvoimaisen ja lukemiseen houkuttelevan vireen loppuun asti. Ilahdun aina, jos joku on sanonut lukeneensa kirjani yhdessä illassa, koska ei pystynyt laskemaan sitä käsistään.

Ehkä yksi avain lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseen on rehellinen, yksityiskohtainen ja tarkka kieli kautta romaanin. Vuolan mukaan tarkkuus taikoo kielestä persoonallisen. Lisäksi on uskallettava kokeilla ja leikkiä, hyväksyä olevansa ”ikuinen harjoittelija”.

Uskon, että jos taiteilijat eivät niin kipeästi tavoittelisi onnistumisen kokemuksia, syntyisi paljon enemmän rohkeaa, erottuvaa ja uudenlaista taidetta”, Vuola miettii.

Maailmojen loput muistuttaa myös siitä, kuinka tärkeää on antaa tilaa ja aukkoja lukijan omalle ajattelulle. Kirjailijan onkin tärkeää osata luopua sellaisesta, mitä tekstissä ei tarvita. Omalla kohdallani olen huomannut, että kustannustoimittajan tarkka silmä auttaa tässä, samoin kuin myös etäisyyden ottaminen tekstiin.

”Ei riitä, että kirjailija osaa kirjoittaa tekstiä, hänen on osattava myös tuhota sitä. Tuhottu aines ei kuitenkaan häviä kokonaan, vaan kaikuu rivien väleissä ja kannattelee rakennusta kuin näkymätön lujitusaine”, kuvailee Melender.

Lukijana olen melko ankara itselleni. Minun on hankalaa jättää kirjoja kesken, vaikka sitä tapahtuukin melko usein. Siksi minusta tuntuu valtavan helpottavalta, kun Sinikka Vuola muistuttaa Maailmojen lopuissa, että lukijan ei pidä kantaa huonoa omaatuntoa romaanin kesken jättämisestä.

Lukeminen ei ole kilpailu tai suoritus: romaanin äärellä on yhtä lailla lupa innostua tai tylsistyä.”

Entä millainen sitten on kiinnostava romaanin lopetus?

Melender ja Vuola tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että hyvä loppu ei selittele eikä alleviivaa, se ei ole liian siisti tai ennalta arvattava eikä kaavamaisesti rakennettu. Vuola kuvailee hyvää loppua latautuneeksi ja ennakoimattomaksi, se herättää kysymyksiä ja avautuu erilaisille tulkinnoille.

Samoilla linjoilla on Melender pohtiessaan kirjan päättymistä.

”Se tulee valmiiksi, mutta sen ei tarvitse loppua. Se jatkaa elämäänsä lukijoiden tajunnassa, jälkihehkuna tai jälkikohinana. Siinä mielessä lopetus tarkoittaa aloituksen mahdollisuutta.”

Maailmojen loppuja oli ihana lukea, koska siinä toistensa kanssa dialogissa olevat kirjailijat suhtautuvat romaaneihin samanlaisella intohimolla ja roihulla kuin minä. Molemmat vertaavat kirjaan syntyvää yhteyttä ystävyyteen tai rakkauteen.

Koin Maailmojen loput inspiroivaksi myös omaa kirjoittamistani ajatellen. Teos laajentaa näkemyksiä hyvästä kirjallisuudesta ja antaa myös kiinnostavia lukuvinkkejä. Tämän kirjan innoittamana haluaisin tarttua ainakin John Fowlesin Jumalten naamioon, Zadie Smithin Risteymiin ja Virginia Woolfin Majakkaan. Kirjassa esitelty Don DeLillon Valkoinen kohina minulla on parhaillaan luvussa.

Kirjan takakannessa todetaan, että ”teos on suunnattu kaikille lukemisen ystäville ja se toimii myös opaskirjana kirjailijan urasta haaveileville.”

Toivoisinkin, että esimerkiksi luovan kirjoittamisen opettajat löytäisivät kirjan ja hyödyntäisivät sitä opetusmateriaalina. Samoin voisin hyvin nähdä tämän teoksen vaikkapa yliopiston yleisen kirjallisuustieteen opintojen lukulistalla.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitin kirjan kohtaan 8: Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen.

Tarinoidentäyteistä sunnuntaita kaikille!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *