Knausgård-päivitys

 

En vietä kesälomaa, mutta minulla on muita hellekausiin liittyviä toimintamalleja. Yksi niistä on tuhatsivuisten kirjojen lukeminen. 2666, Infinite Jest, Odysseus – olen tutustunut kaikkiin loppukevään tai alkukesän aikana. Syytä en tavoita. Juhannuksena maalle lähtiessäni kannan aina raskasta reppua, vaikka lukuaikaa ei ole normaalia enempää. Klisee riippumatosta ja pitkistä kesäiltapäivistä painaa jotain alitajunnan kornia kohtaa. Kuitenkin luen kesäjärkäleeni samalla tavalla kuin kirjat aina: ruokapöydän ääressä tai kaupunkiliikenteessä.

 

Jos asetun makuulle, nukahdan vuorokaudenajasta ja kirjasta riippumatta. Vastustan ”rentoutumista” käytännöllisistä syistä.

 

Valitsin tämänvuotiseksi taakakseni Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen kirjan (2011, suom. 2016). Vuosikymmenen alusta on kulunut riittävän monta kesää. Luin kaksi ensimmäistä Taisteluni-teosta tuoreeltaan, kun käännökset ilmestyivät vuosina 2011 ja 2012. Nautin, jossain määrin, mutta Knausgård-mania ja lempinimi ”Knasu” pitivät epäluuloni voimissaan. Käytin merkillisen paljon energiaa todistaakseni, miksi Knausgård ei ole suuri. Suoritin arvottavia vertailuja Paavo Haavikon (täällä, vaikka blogiarkistoni on muuttunut lukukelvottomaksi mössöksi) ja Christer Kihlmanin (kokoelmassa Tapan sut, 2014) omaelämäkerrallisiin teoksiin.

 

Huomauttelin vaimolleni Knausgård-intoilusta. Nyt sain hänen kappaleensa kuudennesta kirjasta kesäkäyttöön. Kiitos ja anteeksi.

 

***

 

Kuudennen kirjan onnistumisesta vallitsee konsensus. Jopa Knausgård on sanonut että tuli osia 3,4 ja 5 kirjoittaessaan varovaisemmaksi. Päätösosassa hän halusi tavoittaa ensimmäisen ja toisen kirjan rohkeuden. Kesä ei ole niin pitkä, että testaisin väitteen todenpitävyyden suhteessa kolmanteen osaan ja seuraajiinsa. Riittää, että kuudes kirja vyöryy rintaman lailla. Se on totaalinen romaani, 2000-lukulaisen autofiktion monumentti, jonka ihailijaksi ujuttaudun kuin turisti paikallisten sekaan.

 

En ole lukenut Knausgårdia seitsemään vuoteen. Dokumentoivan puhetavan tunnistaa, mutta kuudes kirja luo myös omanlaistaan jännitettä. Teoksen nykyhetki alkaa ensimmäisen Taisteluni-kirjan ilmestymisen alta. Knausgård on antanut käsikirjoituksen luettavaksi siinä esiintyville ihmisille. Gunnar-setä julistaa sodan. Hän vaatii perusteellisia muutoksia, uhkaa oikeusjutulla ja katsoo Karl Oven häpäisseen Knausgård-nimen. Ensimmäisen kirjan kuvaus Gunnarin veljen eli Karl Oven isän alkoholismista ja kuolemasta oli ollut liikaa.

 

Nietzscheläiseksi luonnehdittu ystävä Geir A. riemuitsee orastavasta skandaalista, mutta Knausgård – siis hänen fiktiivinen vastineensa, kuulen kirjallisuudentutkijoiden muistuttavan – on murskana. Kirjailija päivittää sähköpostiaan, soittaa tunnin mittaisia terapiapuheluita ja vuodattaa ahdistuksen hikeä leikkipuistossa.

 

Kuudes Taisteluni-kirja on, muun muassa, tutkielma syyllisyyden kaikkivoipuudesta. Tunne irtoaa teoista ja leviää syöväksi kaikkialle olemiseen.

 

Setä syyttää veljenpoikaansa faktavirheistä, mikä syöksee Knausgårdin erityisen syviin vainoharhoihin. Hän on pyrkinyt kirjoittamaan totuudenmukaisesti isänsä kohtalosta. Miten kaikki voi olla pielessä? Knausgård kipuilee todenpuhumisen eetoksen kanssa ja tarjoaa lukijalle ainutlaatuisen tilaisuuden seurata läheltä. Vaikka olemme sankoin joukoin päähenkilön puolella, joudumme suhtautumaan tekstistä tislautuviin kysymyksiin, kuten:

 

Saako toisen elämän ottaa haltuun ja alistaa kirjallisuutensa päämäärille? Entä jos toinen ihminen on oma puoliso?

 

Kuudennen kirjan loppupuolella kerrataan toisen kirjan ilmestysaikaa ja Linda-vaimon reaktioita parisuhdekuvaukseen. Knausgård kannattelee kolmelapsista perhettä, kun Linda vaipuu masennukseen. Esiintymisiä, haastatteluja ja palkintoseremonioita vyöryy päälle. Giganttinen syyllisyys kuplii takaraivossa. Onko Knausgård poltettava?

 

Entä Adolf Hitler? Hänestä, joukoista, sodasta ja ylipäätään pahuuden teemoista Knausgård kirjoittaa satojen sivujen verran. Monenlainen tosi on kyseessä. Breivik on juuri ammuskellut Norjassa, tunnustuskirjailijan sydänmailla.

 

Kuudennen osan kombo ”suuri kirja, suuret kysymykset” viehättää Dostojevski-tyyliin. Parvekkeella keskustelevat Karl Ove ja Geir ovat 2000-lukulaisen hyvinvointivaltion vastineet Aljoša ja Ivan Karamazoville 1800-luvun Pietarissa.

 

***

 

Romaani on pienen elämän muoto, ja silloin kun se ei ole, se valehtelee eikä ole mikään aito romaani, sillä ei ole olemassa mitään minää joka ei myös olisi pieni. (s. 435)

 

Ensimmäisellä Knausgård-kierroksellani takerruin ”koko elämän” esittämisen mahdottomuuteen. Vaikka Taisteluni-sarjassa olisi kuusikymmentä osaa, Knausgård olisi joutunut tekemään tiukkoja taiteellisia valintoja. Yhtä sanotaan ja toista ei, kolmas vedetään sordiinon läpi. Metrimitalla ei pyhitetä löperöä proosaa.

 

Ajattelen edelleen, että Kihlman ja Haavikko ovat tilanhallinnallisia ja tyylillisiä virtuooseja verrattuna Knausgårdiin. Juha Seppälä mainitsee uusimman Parnasson (3/2019) kolumnissaan Strindbergin, jonka varjossa Knausgård vaikuttaa ”pohjolan Päätalolta”.

 

Odotan Iijoki-kesiäni pelonsekaisesti. Toistaiseksi nautin Knausgårdin vajavaisuudesta: häkellyttävästä yhdeksänkymmenenviiden metrin keihäskaaresta, kun on yritetty heittää sata metriä. Kuudes Taisteluni-kirja huokuu pettymystä ja epäonnistumista vaikka jyrää. Karl Ove kyyristelee itse luomassaan bunkkerissa perikadon edellä. Kaiken sanomisen päätepiste häämöttää. Jäljelle uhkaa jäädä pikkuruinen ihminen romaanirääpäleineen.

 

***

 

Tommi Melender paneutuu Knausgårdiin, voimaan ja äijäilyyn esseessään ”Ääriviivoja miehen muotokuvaan” (Kokoelmassa Onnellisuudesta, 2016). Melender erottaa Knausgårdin projektista ”maskuliinista pullistelun halua”. Näkemykseen on helppo yhtyä. Taisteluni on monituhatsivuinen, korskeasti nimetty romaanisarja, jolle täytyy varata oma muuttolaatikko. Knausgård myös uhoaa uudistavansa läntisen kertomakirjallisuuden ja kertovansa TOTUUDEN. Moni vaimentaa vastaavat impulssit miesluolansa penkkipunnerrusvälineillä.

 

Knausgård ruoppaa kuudennessa kirjassa luovan työnsä edellytyksiä. Olisi oltava omaperäinen mutta menetettävä itsensä, synnyttävä kielessä. Olisi opittava parhailta eikä antaa kollegojen briljanssin lyödä maan tasalle. Knausgård suorittaa paikoin koomiselta vaikuttavia vertailuja: Jonathan Franzen on häntä huonompi, Thomas Bernhard taas moninkertaisesti parempi. Pullistelun juuret palaavat itsetunnon hataruuteen:

 

[M]inäni on aina ollut heikko, olen aina tuntenut että olen kaikkien muiden alapuolella, kaikissa tilanteissa. Olen huonompi kuin kaikki ne erinomaiset ihmiset joita olen tavannut, ne jotka karismansa ja lahjakkuutensa voimin ovat häikäisseet minut, mutta olen myös taksikuskien, tarjoilijoiden, konduktöörien, kaikkien alapuolella. (s. 250)

 

En ole ”mikään” nauramaan Knausgårdin Franzen-Bernhard-vertailulle. Hänhän on oikeassa, pysyvästi Bernhardin alapuolella. Ala-asteen välituntijalkapallon huutosakkijärjestystä muistuttavat hierarkiat taiteilijoiden mielissä – näistä pitäisi puhua enemmän. Itse vertailen päivittäin. Pidän mahdollisena, että kirjoitan paremmin kuin se ja se, mutta noiden tasolle en pääsisi vaikka työskentelisin kaksikymmentä tai -sataa vuotta, löytäisin heroiinin tai löisin pääni.

 

Jätän nimet mainitsematta, vaikka valtaosa ylivertaisista on jo haudattu.

 

Liuska tai kaksi noiden tekstiä riittää todisteeksi. Lukijana hykertelen, kollegana vaivun kouristavaan epätoivoon. Logiikka saattaa olla maskuliininen mutta ennen kaikkea toksinen.

 

Knausgård ei kuulu noihin. Taisteluni-sarjan päätöskirja pursuu rohkeutta, raivoa, lukeneisuutta, metaa, analyysia… Silti Knausgård ei jätä saavuttamatonta vaikutelmaa. Hän sätkii maaliin sinnikkyyttään. Noin pitkälle voi mennä, noin valtaviin saavutuksiin yltää – olematta kirjailijanero! Knausgårdin aiheuttaman maailmanlaajuisen samaistumisepidemian täytyy perustua hänen epäomaperäisyyteensä.

 

Knausgård-henkilöjuttuihin kuuluu vakiovarusteena kohta, jossa toimittaja hämmästelee, kuinka hyvin hän tuntee haastateltavansa elämän. ”Meillä olisi paljon puhuttavaa”, fantasioi Taina Latvala lauantaiesseessään. Epäilemättä Knausgård nousisi korkealle, jos kulttuuritahtoisilta kysyttäisiin jenkkipolitiikan suosiotutkimusten tyyliin, kenen kirjailijan kanssa lähtisit mieluiten oluelle. Hän luo vertaisilluusion paitsi kertomalla arjestaan, myös paljastamalla artistiset heikkoutensa.

 

Bernhardin kanssa kaljalle? Olisin mieluummin pitkiä aikoja juomatta.

 

***

 

Taisteluni-saaga on korostetun kuolevaista kirjallisuutta. Oodi sinnikkyydelle, samanaikaisesti häpeävälle ja hävyttömälle. Kuvittelin kahlaavani kuudennen kirjan reilua 1200 sivua vielä elokuussa. Olin unohtanut, että Knausgård niellään suurina paloina. Miehekäs tapa sekin: hotkia seisaaltaan grillijonossa. Harva Knausgårdin virke on virittynyt, riittävän monet viidenkymmenen tai kolmensadan sivun jaksot ovat.

 

Olo on runneltu. Olen voinut luottaa pahoinpitelijääni. Jätän Knausgårdin taas muutamaksi vuodeksi. Esimerkiksi Kesä (2017) ja muut vuodenaikakirjat tuntuvat liian tyrkyiltä tähän sykliin.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *