Millenniaalien toivo

 

Sukupolvipuhe alkaa aina valituksella siitä, kuinka mahdotonta sukupolvipuhe on. Mihin vedetään ikärajat? Yhdistääkö karsinaan jääneitä mikään? Yritetäänkö kuitenkin, kun kustannussopimus on tehty? Tuija Sorjasen ja Annina Vainion alkuvuodesta ilmestynyt Millenniaalit (Into) hoitaa katumusharjoituksensa asianmukaisesti johdannossa. Suhtaudun kuin kahvipöytään kutsuttuna: minua varten ei olisi tarvinnut. Jos julkaistaan populaarisosiologinen teos ikäluokastani, pidän lukemista kansalaisvelvollisuutena. Mikko Piispan Yhdeksän sanaa Y-sukupolvesta (2018) on toistaiseksi merkkipaalu, haastajia voisi tulla enemmänkin.

Mieluummin näitä kuin esseekokoelmia televisiosta, jalkapallosta tai televisioidusta jalkapallosta.

Sorjasen ja Vainion teos pohjaa haastatteluihin. Ääneen pääsee 22 etabloitunutta millenniaalia, jotka ovat syntyneet vuosien 1985 ja 1998 välillä. Poliitikkojen ja aktivistien osuus on suuri, puolet tai ylikin, jos jälkimmäistä titteliä tulkitsee avarasti. Varhaiskypsien yhteiskunnallisten vaikuttajien kimppapohdiskelusessiota on päästetty häiritsemään muutama taiteilija ja urheilija.

Hekin käyttäytyvät hyvin. ”Tämä kirja ei ole valoisa”, Sorjanen ja Vainio varoittavat, turhaan. Jos Millenniaalit on tunneli, päädystä siintävässä valossa näkee lukea. Ilmastonmuutos, syrjäytyminen, työelämän sirpaloituminen ja vähemmistösorto ovat raskaita aiheita. Haastateltavat ilmaisevat huolensa, mutta yhdenkään tulevaisuususko ei ole sortunut. Demarinuorten Mikkel Näkkäläjärvi luottaa siihen, että solidaarisuus ja kriisitietoisuus muuttuvat teoiksi. Työelämä lähtee kehittymään tasa-arvoisempaan suuntaan, visioi romaninuorten neuvoston varapuheenjohtaja Leif Hagert. Teatteriohjaaja Ruusu Haarla on kokenut intersektionaalisen feminismin esiinmarssin ”ihan sairaan helpottavana”.

Vastaavia esimerkkejä voisi poimia sadoittain. Millenniaalit ilmestyi tammikuussa, juuri ennen koronapandemian eskaloitumista. Epäilemättä kulkutautikin olisi Sorjasen ja Vainion haastateltaville haaste, josta tullaan ulos vahvempana, jos pidetään huolta tasa-arvosta. Teoksessa puhutaan niin paljon ahdistuksesta ja näköalattomuudesta, että edes yksi toivoton ihminen toisi kokonaisuuteen uskottavuutta. Runoilija Susinukke Kosola horjuu välillä reunalla mutta asettaa tavoitteekseen kollektiivisen ajattelun ohjaamisen ”kestävämpään ja itsetietoisempaan suuntaan.” (s. 175)

No future for me? Johnny Rotten ei tainnut syntyä Koiviston aikaan. Rottenkin menestyi nuorena, mutta Parecon Finland -järjestön Joona-Hermanni Mäkisen määritelmä menestyjästä olisi saattanut huvittaa häntä:

Menestyjä on rohkea ja empatiakykyinen. Hänellä on vankka itseluottamus ja vahva arvopohja. Menestyjä valitsee oman tiensä, tekee asioita tosissaan ja auttaa muita. (s. 94)

Maailma palaa. Millenniaalieliitin edustaja reagoi olemalla kuolettavan järkevä ja suhteellisuudentajuinen. Pääministeri Sanna Marin on Mäkisen lailla syntynyt vuonna 1985. Alkukevään koronatiedotustilaisuuksissa kuultiin sukupolven ihanneääntä. Kaspar Hauser on jo nihkeää menneisyyttä.

Sorjanen ja Vainio viittaavat nuorisobarometreissä toistuvaan tulokseen, jonka mukaan nuorten usko maailman tulevaisuuteen on heikompi kuin usko omaan tulevaisuuteen (s. 92). Jos sukupolveni ajattelee näin, jatkan vetäytymistäni. Synnyin vuonna 1986 ja olen sittemmin luhistunut maailman mukana, usein nopeammin. Jos olisin kunnon millenniaalitoimija, huokaisisin syvään kohdassa, jonka konsultti on osoittanut. Jatkaisin yhteisen hyvän eteen työskentelyä tietoisena asemastani. Vaatimattomuuteni näyttäisi kuvissa paremmalta kuin vähemmän menestyneiden ikätovereideni pyrkyrimentaliteetti.

”Pitää olla aito ja toteuttaa itseään, ei saa olla feikki”, YTT Minna Nikunen tulkitsee millenniaalien menestysihanteita (s. 84). Nikusen mukaan 1980-luvulla oli sallitumpaa olla ahne ja tavoitella rahaa. Nykyään materiaalinen hyvä tulee ”siinä sivussa, kun tekee rakastamiaan asioita”. Millenniaalien menestystä käsittelevä luku onkin lopun tulevaisuusmaalailujen ohella paljastavin. Kuka edes haluaa menestyä, jos edellytyksenä on robotiksi muuttuminen? Tunteet on ohjelmoitu pintaan. Niillä, esimerkiksi vilpittömyydellä, pääsee pitkälle.

Väitän, että moni muukaan millenniaali ei tunnista Sorjasen ja Vainion teoksesta itseään. Poliittisten nuorisojärjestöjen kärkipaikoilla ja vapaassa aktivismissa kasvaa niin järkeväksi, että järki lähtee. Ehkä Millenniaalien sisarteos onkin Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset (2019). Varakkain promille puhuu yhtä vähän kansan puolesta kuin neulansilmän läpi pujottautunut kolmekymppinen sukupolvensa. Raharikkaat sentään uskaltavat sikailla.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *