Päihittämättömät

”Tekijän kiitokset” ei välttämättä ole tyhjä rituaali. Johanna Holmström kiittää elämäkertateoksensa Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä (Tammi) lopussa Tikkasta, tämän kahta poikaa, tuttavia, kollegoja, graafikkoa… Mutta ei Susanna Ginmania. Holmström näyttää keskisormea Tikkasen esikoiselle ja edunvalvojalle ohittamalla hänet. Ele on ymmärrettävä. Lokakuun alussa uutisoitiin, kuinka valmiin teoksen painaminen keskeytettiin Ginmanin viime hetken vaatimusten vuoksi. ”Se meni niin pitkälle, että hän halusi muuttaa kuolleiden ihmisten kirjesitaatteja”, Holmström kommentoi Ylen haastattelussa.

Ginman kiistää sensuroineensa. Hän vetoaa äitinsä korkeaan ikään, heikentyneeseen kuntoon ja kiireeseen, jossa Tikkasen oli määrä perehtyä käsikirjoitukseen. ”Kun sitten luin läpi tekstiä, huomasin monia kohtia, joihin hän (Märta, toim. huom.) ei ollut reagoinut”, Ginman perustelee väliintuloaan.

Kun sitten lukee Holmströmin painettua ja julkaistua teosta, ei voi tietää, mitä puuttuu. Asetelma on harmillinen ja Märta Tikkasen avoimen kirjallisen ohjelman vastainen.

Mukaan pääsi luku, jossa Holmström haastattelee Ginmania tämän lapsuuskokemuksista. Henrik Tikkanen (1924–1984) ei ole Ginmanin isä. Susanna oli vasta kaksivuotias, kun puhelias taiteilija ilmestyi kilpailemaan äidin huomiosta. Käytännössä Ginman vietti lapsuutensa räjähdysherkässä, Henrikin alkoholismin hallitsemassa kodissa, ja halusi suojella äitiään pahalta. ”Jouduin kasvamaan aikuiseksi hyvin nopeasti”, Ginman kertoo. 18-vuotiaana hän muutti Tikkasten entisen kotiapulaisen tyhjään asuntoon ja piti yhteyttä Märtaan päivittäin. Edelleen hän asuu kivenheiton päässä äidistään.

En ole psykologi, mutta on vaikea jättää vilkaisematta punaisena hehkuvaa ja puoli vuosisataa vireänä pysytellyttä suojeluviettiä, joka pohjaa varhaisiin traumoihin. Holmströmin elämäkerta on Henrik-variaatio, uhka.

***

Borde hålla käft. En bok om Märta Tikkanen. Alkuteoksen jäntevä nimi on paremmin linjassa sisällön kanssa kuin suomennoksen lepertely tytöstä ja vedestä. Holmström (s. 1981) on haastatellut ja lukenut paljon eikä arkaile kirjoittaa omista kivuistaan. Vuosisadan rakkaustarina (1978) ja Miestä ei voi raiskata (1975) ovat lukijaa aktivoivia, häpeää myllyttäviä teoksia, joita ei kannattakaan lähestyä asiallisen kirjallisuudentutkimuksen menetelmin. Holmström siteeraa runsaasti Tikkasen muistelmia Kaksi – kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (2004) mutta kirjoittaa silti omaa versiotaan.

Helsingin Sanomien Helena Ruuska havaitsee arviossaan teoksen jakautuvan kolmeen: lapsuuteen ja nuoruuteen, elämään Henrikin kanssa ja elämään Henrikin jälkeen. Olen samaan mieltä: keskimmäisessä Holmström kirjoittaa parhaiten. Tapahtuma- ja jänniterikas aika on antelias elämäkerturille. 1970-luvulla Märta kirjoitti ikoniset paljastuskirjansa, samoin Henrik. Kumpikin tarvitsi kumpaakin, Henrik upposi alkoholismiinsa kuin ”Vasa-laiva” ja veti lähimmäisiä mukaansa. Heidän kirjoituksistaan debatoitiin vuosikausia. Kadulla piti vaihtaa puolta, kun säädyttömyydestä tulistuneet porvarit hyökkäsivät.

Väkivaltaisessa avioliitossa kärsinyt Holmström ilmoittaa: ”Vihaan Henrikin kaltaisia miehiä, ja se on minulle sallittua.” Viha ei sokaise, jos hahmottaa ristiriidat. Holmström näyttää Henrik Tikkasen kauheuden sovinismeineen ja narsismeineen mutta ei vaikene tämän charmista ja taiteellisesta suvereniteetista. Elämäkerta ymmärtää Märtaa, jolle Henrik oli despootti ja aurinko, tuho ja toivo, kaikki ja seinä kaiken edessä. Kiusallinen yhtälö pakenee helppoja lopputulemia.

Kuten Märta muotoilee Kahden johtositaatissa:

Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.

Kirjailija Sanna Tahvanainen kutsui Henrikiä ”siaksi” Märta-aiheisessa televisiohenkilökuvassa vuonna 2007. Märta raivostui, soitti ohjelmapäällikölle ja sai poistettua lausunnon. #metoo, jolle sika on tärkeä miehen synonyymi, ei myöskään innosta Tikkasta. ”Se oli hyvä”, hän luonnehtii liikettä Holmströmille ja muistaa liian hyvin 1970-luvun kiiluvasilmäiset feministit. Heille Tikkanen oli liian yläluokkainen, individualistinen ja hyvissä väleissä miesten kanssa. Jörn Donnerin ohjaaman Miestä ei voi raiskata -elokuvan ensi-illassa Stuttgartissa joukko naisasia-aktiiveja oli tivannut Tikkaselta, kuinka hän saattoi antaa teoksensa miehen filmatisoitavaksi:

Kun vastasin, että elokuva on tehty naisen näkökulmasta vaikka se onkin miehen tekemä, puolet heistä nousi ja käveli ulos. (s. 170)

Toinen puoli ”häipyi äänekkäästi protestoiden”, kun Tikkanen oli muistuttanut, että huumori on propagandaa tehokkaampi ase.

Shot by both sides, laulaa Devoto. Luomishuipullaan Märta Tikkanen miellytti patriarkaattia yhtä vähän kuin hurmahenkisimpiä aatteen siskoja.

Helsingin Sanomien Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -arvion lopussa julistetaan, että Märta on ”voittanut kirkkaasti titaanien taiston, päihittänyt yhden miesneron”. Helena Ruuska ohittaa Tikkasten taiteellisen kärsimysdynamiikan ja vetoaa käännösmääriin. Märtalle kultamitali kaulaan, Henrikille hopeaa.

Menemättä siihen, kuinka päihittämättömiä teoksia Henrikin Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26 ovat: Tikkasten avioliittosodan ainoa kiistaton voittaja on kirjallisuus. Kuolleiden miesnerojen kaataminen on nykyään suosittua ajanvietettä, mutta houkutusta voisi välillä vastustaa. Etenkin kun Märtan ja Henrikin ohella myös Johanna Holmström ajaa elämäkerrallaan moniulotteisemman todellisuuden asiaa.

PS

Jos haluaa jatkaa rohkeissa myytinmurtotunnelmissa, voi tutustua päätoimittaja Taija Roihan kolumniin Nuoressa Voimassa. Ruuska sentään käyttää Tikkasesta todenmukaista nimitystä ”miesnero”. Roihalle kirjailija David Foster Wallace on ”creepy ukkeli”, jota valkoiset miehet hehkuttavat. Touché! Sydänikonin painallus Twitterissä, ja Päättymättömän riemu tömähtää samaan pinoon Tikkasen osoitetrilogian kanssa.

Post-it-lappuun merkintä: ”Lukemattomat, siat.”