Vuoden 2019 parhaat elokuvat

Elokuvavuosi 2019 oli huikean hieno. Tällaisia subjektiivisia näkemyksiä ihmisillä on tapana elokuvavuodesta ilmaista riippuen siitä, mitä he ovat sattuneet näkemään ja/tai mitkä elokuvat ovat nousseet Oscar-veikkausten kärkisijoille.

Oikeasti jokainen elokuvavuosi on hieno. On hienoa, että maailmassa tehdään elokuvia, joista satoja tuodaan Suomen valkokankaille ja tuhansia eri suoratoisto- ja vuokrauspalveluihin. Elokuva on itseisarvoisesti upea asia. Onko parempaa kuin istua tunteja pimeässä salissa, yksin ja yhdessä, imeytyä muihin maailmoihin ja katsoa niistä käsin peilikuvaa tästä meidän omastamme? No ei ole.

Minun elokuvavuoteeni on kuulunut muun muassa kolme näytöstä Once Upon a Time in Hollywoodista, The Criterion Channelin kuukausitilaus sekä #52FilmsByWomen-haaste. Olen kirjoitushetkeen mennessä katsonut 216 elokuvaa, joista noin 200 pitkiä.

Kokosin alle 20+2 näkemääni elokuvaa, jotka ovat saaneet ensi-iltansa tänä vuonna Suomessa tai maailmalla. Osa on nähty meillä teattereissa, osa on niihin tulossa ja osa on täytynyt katsoa kotitallenteelta tahi suoratoistosta. Listan järjestys on harkittu, mutta ei kiveen hakattu. Suosittelen kaikkia näitä elokuvia ja niitä kymmeniä muita vuoden aikana näkemiäni kiinnostavia, joita en tässä syystä tai toisesta nimeä.

Jos haluat seurata katseluitani laajemmin, löydät minut Letterboxdista. Ja viime vuoden parhaiden elokuvien listan löytää täältä.

p.s. Jätin Climaxin listalta pois, koska näin sen jo viime vuonna, vaikkakin vuoden 2018 listan kokoamisen jälkeen. Se on viiden tähden mestariteos.

BONUS: Steven Soderbergh: The Laundromat & High Flying Bird

Steven Soderbergh ei ole tehnyt perinjuurin täydellistä elokuvaa ehkä ikinä, mutta kiinnostavia hänen ohjauksensa ovat melkein aina. Kuluneen vuosikymmenen aikana Soderbergh on ohjannut älykkään stripparimusikaalin (Magic Mike), suoraviivaisen toimintatrillerin (Haywire) ja dokumentin näyttelijä Spalding Graysta (And Everything is Going Fine). Hän on jäänyt elokuvista eläkkeelle, luonut interaktiivisen tv-sarjan (Mosaic) ja palannut elokuvien pariin. Tänä vuonna sai ensi-iltansa kaksi Netflix-elokuvaa. High Flying Bird on iPhonella kuvattu puhelias draama diileistä NBA:n työsulun aikana, The Laundromat kertoo Panaman papereista verojaan kiertäneiden miljonäärien (rooleissa mm. Gary Oldman ja Antonio Banderas) ja tavan talliaisten (Meryl Streep, David Schwimmer) näkökulmasta. Ensimmäinen on kiehtova, mutta vain, jos pidit Moneyballia yhtenä vuosikymmenen parhaista elokuvista. Jälkimmäinen on onnistunut, mutta vain, jos siedät huonoja aksentteja ja neljännen seinän röyhkeää rikkomista.

Netflixissä.

20. Jordan Peele: Us

Us on melkein joka mittarilla edeltäjäänsä onnistuneempi teos. Se on elokuvallisesti kauniimpi ja hallitumpi, referensseiltään hienostuneempi ja tematiikaltaan runsaampi”, kirjoitin maaliskuussa. Lue koko teksti täältä. Toisella katselukerralla elokuvan arvo putosi jonkin verran, mutta pidän sitä silti tavattoman kiinnostavana tapauksena.

Teatteriensi-ilta maaliskuussa 2019.

19. Mark Jenkin: Bait

Bait kertoo kalastajamiehestä pienessä cornwallilaisessa rannikkokylässä. Se käsittelee perhesuhteita, yhteisöjä, rakkautta ja kalastamista. Mark Jenkin on tehnyt paljon itse: ohjannut, leikannut, kuvannut ja säveltänyt musiikit. Sodankylän elokuvajuhlilla kesällä Jenkin puhui ääniraidan suunnittelusta. Siitä, kuinka hän kerros kerrokselta nappasi elementtejä pois ja kasasi niitä sitten takaisin. Bait on siis kokeellinen elokuva, mikä tarkoittaa, että väärässä/väsyneessä mielentilassa se voi  uuvuttaa. Itse vaivuin sen äärellä transsiin ja kikattelin hiljaa nerokkaille leikkauksille ja tavalle, jolla kuva ja ääni kävivät usein riitasointuista viestinvaihtoa.

Ei teatterilevitystä.

18. Pablo Larraín: Ema

Ema juhlistaa hetkiä, jotka ovat silmänräpäyksessä ohi. Kuvaaja Sergio Armstrong taltioi Valparaison arkkitehtuurin ja värit, nuorten tanssiman reggaetonin liikkeen. Leikkaaja Sebastián Sepúlveda pitää huolen, ettei näihin kuviin jäädä asumaan. – – Ema on samaan aikaan hypertrendikäs ja 43-vuotiaan ohjaajansa näköinen. Nuoret pukeutuvat värikkäästi ja säännöttömästi, tanssivat muodikkaiden lattaribiittien tahtiin. Nicolas Jaarin elokuvasävellys keskustelee upeasti José Vidalin laatimien koreografioiden kanssa”, kirjoitin Tallinnan PÖFFissä näkemästäni Emasta marraskuussa. Lue koko teksti täältä.

Ei teatterilevitystä.

17. Brady Corbet: Vox Lux

Vox Lux hengittää. Se on romuluinen ja pahimmillaan teennäinen, mutta ainakin se jaksaa viehättää koko kestonsa ajan. Corbet ei pelkää kokeilla asioita epäonnistumisenkaan uhalla. Arpapeli kannattaa, sillä heti Celesten kouluun sijoittuva kylmäävä prologi ja sitä seuraavat alkutekstit ovat vuoden 2018 kauneinta yhdysvaltalaista elokuvaa. Ne muistuttavat Gus van Santin ElephantistaBertrand Bonellon Nocturamasta ja Paul Schraderin First Reformedista. Väkivalta pirskahtelee ehkä itsetietoisen raisusti, mutta tunnereaktio katsojassa on ehdoton”, kirjoitin Vox Luxista maaliskuussa. Lue koko teksti täältä.

Ei teatterilevitystä.

16. Miia Tervo: Aurora

On ihanaa, että paikallisuus saa kuulua suomalaisessa elokuvassa ihan eri tavalla kuin ennen. En ole asiantuntija, mutta Auroran ja hänen lähipiirinsä murre tuntuu tismalleen oikealta, ja Rovaniemi näyttää Rovaniemeltä (vaikka osa olikin kuvattu Kemissä). Hauska ja älykäs Aurora on muutenkin virkistävä: alkoholiriippuvaisia nuoria naisia ei olla suomalaisessa elokuvassa juuri nähty, ja Chike Ohanwen ei-valkoinen Juha muistuttaa, että ennakkoluuloja on meillä kaikilla. Mimosa Willamo kannattelee ensimmäisen selkeän elokuvapääroolinsa suvereenisti.

Teatteriensi-ilta tammikuussa 2019.

15. Bo Burnham: Eighth Grade

”Stand up -koomikkona paremmin tunnetun 28-vuotiaan Bo Burnhamin draamadebyytti on hurja, popmusiikkia itsevarmasti hyödyntävä ja aikaansa täydellisesti ymmärtävä elokuva. Nuoruuskuvaus, joka hakee vertaistaan Lady Birdistä10 Things I Hate About Yousta ja The Breakfast Clubista”, kirjoitin Eighth Gradesta maaliskuussa. Lue koko teksti täältä.

Ei teatterilevitystä.

14. RaMell Ross: Hale County This Morning, This Evening

Pieneen alabamalaiskaupunkiin sijoittuvaa elokuvaa olisi helppo kutsua ”kokeelliseksi”, mutta se tuntuisi halventavalta. Koripallovalmentajaksi ja valokuvauksen opettajaksi Hale Countyyn muuttanut RaMell Ross kertoo köyhästä afroamerikkalaisten asuttamasta seudusta ja sen asukkaista runollisella kuvakollaasilla, jonka esteettiset valinnat ja rytmitys kiehtovat. Osa kuvista on klassisempia, osa suorastaan vimmaisia. Hikiset otokset erään päähenkilön koripallotreeneistä ovat itsessään mestariteoksia.

Ei teatterilevitystä.

13. Noah Baumbach: Marriage Story

Noah Baumbach tekee periaatteessa samaa elokuvaa uudelleen. Marriage Storyn asetelma on tuttu vaikkapa The Squid and the Whalesta: newyorkilainen kulttuuriperhe eroaa ja lasten täytyy valita puolensa. Tällä kertaa isää näyttelee Adam Driver, äitiä Scarlett Johansson ja poikaa Azhy Robertson. Elokuvassa on kyse kertomuksista, joilla nivomme itsemme toisiimme ja pyristelemme myöhemmin irti. Teema tiivistyy oikeussaliin, jossa osapuolten juristit koettelevat tarinoiden rajoja: kuinka härskisti avioliiton kuopista voi kertoa edistääkseen omaa asiaansa? Kramer vs. Krameriin viitataan tietenkin paljon. Baumbach hallitsee jännitteen hauskan ja pohjattoman surullisen välillä mestarillisesti. Johansson on osassaan loistava, Driverilla on ainakin kolme showstopperia, jotka voi näyttää hänen In Memoriam -koosteessaan sitten joskus, kun aika näyttelijästä jättää.

Netflixissä.

12. Jafar Panahi: Kolme naista

”Kyseessä ei ole niinkään juonielokuva kuin hiljainen ja hienovarainen tutkielma miesten johtamasta kulttuurista, joka on täynnä paradokseja ja kaksinaismoralismeja. Ohjaajan oma kotikylä on otollinen miljöö teeman tarkasteluun. Siellä miehet istuvat teellä ja puhuvat, naiset pysyvät kodeissaan”, kirjoitin Helsingin Sanomiin huhtikuussa.

Teatteriensi-ilta huhtikuussa 2019.

11. Quentin Tarantino: Once Upon a Time in Hollywood

Once Upon a Time in Hollywood on elokuva, johon haluaa jäädä asumaan”, kirjoitin Helsingin Sanomiin elokuussa. (Lue koko arvio täältä.) Olen nähnyt Tarantinon uuden elokuvan sittemmin vielä kolmannen kerran, ja odotan jo seuraavaa. Se on sydämellinen (seksistinen), komea (laahaava), viihdyttävä (ultraväkivaltainen) ja kunnioittava (misogynistinen) suurteos.

Teatteriensi-ilta elokuussa 2019.

10. Joanna Hogg: The Souvenir

Nuori elokuvaopiskelija (Honor Swinton Byrne) rakastuu ulkoministeriössä työskentelevään mieheen (Tom Burke) 1980-luvun Lontoossa. Nainen on rahaton ja lahjakas, miehellä on rahaa ja riippuvuus. Joanna Hoggin pienimuotoinen, hiljainen ja säästeliäästi informaatiota annosteleva draama on todellinen helmi ja vuoden parhaita luokkakuvauksia. Byrne ja Burke ovat rooleissaan mielettömiä. Jatko-osa on jo teossa.

Ei teatterilevitystä.

9. David Robert Mitchell: Under the Silver Lake

Under the Silver Lake lienee 2010-luvun paras Los Angeles -elokuva. Typerryttävän tyylikäs, viihdyttävä ja ihanan vinkkurainen neo-noir kertoo varattomasta slackerista (Losin loputtomassa auringossa ruskettunut Andrew Garfield), joka panee, trippailee, haisee pahalta (itäinen Los Angeles on ilmeisesti täynnä haisunäätiä), vakoilee marilynmaista naapuriaan ja ryhtyy tämän kadottua salapoliisiksi. Elokuvassa on hyvin vähän järkeä mutta kamalasti sydäntä. Ja yksi parhaista kuulemistani kapitalismisalaliittoteorioista. Elokuva sai Suomessa teatterilevityksen mutta jäi rikollisen vähäiselle huomiolle. Varmaankin siksi, että se on tosi outo ja kestää 2,5 tuntia.

Teatteriensi-ilta huhtikuussa 2019.

8. Martin Scorsese: The Irishman

Mafiaelokuva, jollaista en tiennyt kaivanneeni. 77-vuotias Martin Scorsese kertoo newyorkilaisista mafiosoista, jotka juonivat, räjäyttelevät, kuristavat, ampuvat päähän ja viruvat sitten pyörätuoleissa nämä kaikki kamaluudet harteillaan – ja pakottaa katsojan virumaan mukana. The Irishmanin poikkeuksellinen kesto (kolme ja puoli tuntia) on kerronnallisesti perusteltu. Rytmitys on suorastaan nerokas. Kaksi tuntia poljetaan aikalaisjatsin tahtiin eteenpäin, kunnes elokuvan dramaattinen kliimaksi painaa jarrua ja leikkaa musiikin kokonaan pois. On aika huikeaa, kuinka paljon Scorsese tuntuu yhä nauttivan elokuvien tekemisestä. Ja kuinka paljon hän saa irti Robert DeNirosta!

Netflixissä.

7. Robert Eggers: The Lighthouse

The Lighthouse on saanut Suomessa reilussa kuukaudessa yli 15 000 katsojaa. Se on valtava luku, kun otetaan huomioon, mitä elokuva on: surrealistinen, mustavalkoinen, 35-milliselle filmille 1.19:1-kuvasuhteella kuvattu painajainen, jossa Willem Dafoen ja Robert Pattinsonin näyttelemät majakanvartijat juovat, haisevat, painivat, tanssivat, masturboivat ja lyövät lokkeja. Majakan valo vetää molempia puoleensa, merestä nousee rapuja ja jotain kovin karmivaa. The Witchin ohjaajan uutuus herätti Cannesissa kuohuntaa ja syystä. Kyseessä on poikkeuksellinen taidonnäyte, joka loihtii pienistä elementeistä jotain kokoaan paljon isompaa.

Teatteriensi-ilta marraskuussa.

6. Alejandro Landes: Monos

Monos on vuoden vangitsevimpia elokuvia. Se kertoo teineistä kootusta armeijasta, joka käy yksinäistä sotaa viidakon siimeksessä ja pitää vankinaan yhdysvaltalaista lääkäriä (Julianne Nicholson), josta ei kerrota edes nimeä. Maantieteellisesti ollaan jossain päin Etelä-Amerikkaa. Keskiössä on kidnappaus, mutta tapahtumia kiinnostavampaa on se, miten kamaliin tekoihin kykenevät lapset on työhönsä ehdollistettu ja mitä kaikkea he joutuvat kokemaan. Asetelma tuo tietenkin mieleen Kärpästen herran, pulssia nostattava toiminta taas on kaikkea sitä mitä executive-tuottajana toimineen J. C. Chandorin Triple Frontierin piti tarjota. ”Ilmestyskirja. Nyt sienissä”, kuvaili The Guardianin Peter Bradshaw Monosta. Jetsulleen.

Ei teatterilevitystä.

5. Claire Denis: High Life

On aika saavutus kanavoida Kubrickia, Tarkovskia, Carpenteria sekä Scottia ja saada kokonaisuus silti tuntumaan omaleimaiselta. Claire Denis’n uutuus on vuoden paras tieteiselokuva ja hyvä muistutus siitä, ettei avaruuselokuvan tarvitse noudattaa mitään sääntöjä ollakseen uskottava. Eikä varsinkaan sellaista sääntöä, joka kieltää kohtaukset, joissa Robert Pattinson ja André 3000 puutarhoivat ja juttelevat hullun tohtorin (Juliette Binoche) käyttämästä panolaatikosta. Sellaisia kohtauksia tarvitaan maailmaan enemmänkin.

Ei teatterilevitystä.

4. Midsommar

Toisella katselukerralla tajusin, kuinka hauskasta elokuvasta on kyse. Midsommar on komedia jenkkikarikatyyreista, jotka matkaavat lihapullastripparien luvattuun maahan, Ruotsiin, ja päätyvät kultin tuhoamiksi. Siinä missä Ari Asterin esikoisohjaus Hereditary kompressoi tapahtumat hämyisiin taloihin, Midsommar haahuilee ikuisessa auringonpaisteessa (elokuvan ainut miinus on se, ettei valo näytä pohjoisen yöttömältä yöltä – Midsommar kuvattiin Unkarissa). Se on houreuni, josta ei herää, vaikka kuinka nipistelisi. Kompromissiton (no, melkein: Aster julkaisi myöhemmin kesällä pidemmän director’s cutin) mestariteos, jollaisia nähdään laajassa teatterilevityksessä hyvin harvoin.

Teatteriensi-ilta heinäkuussa 2019.

3. Barry Jenkins: If Beale Street Could Talk

Herkkä, sensuelli ja emotionaalisesti täysin rikki pistävä rakkaustarina 1970-luvun Harlemista. Typerää tätä on verrata Moonlightiin, mutta Jenkins ottaa tässä monella tapaa vielä ison askeleen eteenpäin elokuvantekijänä. Intiimit, herkeämättä kasvojen mikroeleet vangitsevat lähikuvat ja Nicholas Britellin musiikki tuottavat jotain taianomaista. Regina King on sivuosassaan huima, Brian Tyree Henry varastaa shown yhden kohtauksen ajaksi täysin.

Teatteriensi-ilta helmikuussa 2019.

2. Celine Sciamma: Nuoren naisen muotokuva

Girlhoodin (2014) ohjanneen Céline Sciamman uusi draamaelokuva Portrait of a Lady on Fire on jumalaisen kaunis kertomus katseesta, kielloista, pelosta ja rakkaudesta”, kirjoitin toukokuussa elokuvasta, joka on parasta tänä vuonna näkemääni. Lue koko teksti täältä.

Teatteriensi-ilta joulukuussa 2019.

1. Bong Joon-ho: Parasite

Älykäs, hauska ja hurjan viihdyttävä luokkasatiiritrilleri. Kuin vertikaalinen versio Bongin muutaman vuoden takaisesta Snowpierceristä. Tematiikka tuo mieleen Jordan Peelen Usin, joka kysyi aiemmin keväällä, voiko luokkahierarkiassa edetä huijaamalla (lue täältä kirjoitukseni elokuvasta). Parasite on tietyiltä elementeiltään varsin korealainen, mutta sen isot kysymykset resonoivat katsojissa ympäri maailman. Elokuva tekee monta hurjaa u-käännöstä käsitellessään yhteiskuntaluokkia ja niiden välistä liikkuvuutta – tai sen mahdottomuutta. Bong kuljettaa monipolvista tarinaansa suorastaan hämmentävän varmalla otteella. Visuaalisesti elokuva on rikas ja huoliteltu. Mestarin työtä.

Teatteriensi-ilta tammikuussa 2020.

Muita hyviä näkemiäni ovat muun muassa Koirat eivät käytä housuja, A Hidden LifeAvengers: EndgameBacurau, Immortal, Atlantics, Tottumiskysymys, The Nightingale, Kärsimys ja kunnia, Don’t Be a Dick About It, Lux Aeterna, Deerskin, Midnight Family, Koko-di Koko-da ja The Report.

Kommentit (1)
  1. Parhaat Elokuvat | Keski-Suomen Uutiset
    18.7.2020, 19:15

    […] Vuoden 2019 parhaat elokuvat – Katsoja | Apu – Vuoden 2019 parhaat elokuvat. 0 Elokuvavuosi 2019 oli huikean hieno. Tällaisia subjektiivisia näkemyksiä ihmisillä on tapana elokuvavuodesta ilmaista riippuen siitä, mitä he ovat sattuneet näkemään ja/tai mitkä elokuvat ovat nousseet Oscar-veikkausten kärkisijoille. […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *