Yhdessä

20170101_000417

Viime yönä seuratessani Töölönlahdella upeaa uuden vuoden juhlaa ja katsellessani huikeaa uuden vuoden ilotulitusta mietin, kuten varmasti moni muukin, kuinka hieno maa meillä on ja mihin kaikkeen pystymme, jos vain haluamme ja teemme yhteistyötä.  Tänään presidenttimme piti puheen, jossa painotti sekä yhteiskunnan vastuuta että yksilön vastuuta sekä yhteistyötä. Näin ainakin minä sen kuulin. Tai halusin kuulla.

Minä ja perheeni olemme saaneet tältä yhteiskunnalta paljon. Varmasti enemmän kuin ikinä veroina pystymme maksamaan takaisin. Äitini kertookin toistuvasti olevansa iloinen veronmaksaja. Tästä tunteesta taas pitkälle kumpuaa oma haluni olla tekemässä, vaikuttamassa ja auttamassa. Jos jokainen auttaa lähimmäistään sillä intensiteetillä ja niillä tavoilla kuin pystyy, niin olemme kansakunta, jolla menee hyvin. Autetaan siis toisiamme.

Sitten se auttamisen varjopuoli. Itse kirjoitin aiemmin blogissani siitä, että on tärkeää auttaa ja kaikki voivat itse valita ketä tai mitä auttaa, kunhan auttaa jotakin. On se sitten ihmistä lähellä tai kaukana, luontoa tai eläimiä. Jokaisella meillä on oikeus valita auttamisen kohteemme niinkuin parhaaksi koemme. Mutta aina löytyy heitä, jotka katsovat oikeudekseen arvostella toisten tekemisiä. Itse sain tästä blogistani ne ensimmäiset huorittelut ja tappouhkaukset.

Taannoin seisoin bussipysäkillä ikäiseni nuoren naisen kanssa. Hän oli pukeutunut muuten ihan tavallisesti mutta hänellä oli huivi päässään. Ohikulkevasta autosta syljettiin päällemme. Me kumpikin saimme osamme epäselvän huudon saattelemina. Katsoimme toisiamme ja me molemmat mietimme että tämä hyökkäys kohdistui siihen toiseen. Lopulta ihmettelime asiaa yhdessä hetken. Vieläkään en tiedä mikä tämän purkauksen takana oli, mutta toivon, ettei se ollut kohdistettu itseeni. Vielä vähemmän toivon, että sen provosoi toisen naisen käyttämä huivi. Ainakin se sai tekijät näyttämään typeriltä. Tämän kaltainen toiminta ei edistä mitään hyvää.

Teenkin tässä nyt aivan avoimen ehdotuksen näille selkeän aktiivisille muita uhkaileville ihmisille. Mitä jos sen energian minkä nyt käytätte toisten uhkailuun ja epäsovun lietsontaan, käyttäisittekin toimintaan, joka veisi meitä kaikkia eteenpäin? Minä en ole se, joka kertoo mikä se toiminta olisi, mutta olen varma, että sellaista on löydettävissä. Jokainen meistä osaa jotakin ja voi sitä taitoaan käyttää yhteisen hyvän eteen samalla muistaen käytöstavat ja kanssakulkijoiden kunnioittamisen. Niitä olen itse ruvennut kaipaamaan yhä enemmän. On vaikeaa ottaa tosissaan puskista huuteluita tai kiroilemisia vaikka asiassa niiden takana voisi olla ideaakin.

Itse olen tehnyt koruja hyväntekeväisyysmielessä muutamia vuosia, koska se on ollut minulle luonteva tapa toimia. Nyt vanhempana olen lisännyt mukaan  vapaaehtoistyön. Toivon jatkossa pystyväni vaikuttamaan itselleni tärkeissä yhteisöissä ja entistä suuremmissa ympyräissä. Korutytön roolista haluan siirtyä kunnallisen tason vaikuttajaksi toivottavasti jo tänä vuonna ja tehdä edelleen työtä yhdessä yhteisen hyvän eteen omien arvojeni pohjalta kaikkia kunnioittaen.

Onnea meille kaikille ja maallemme sadan vuoden itsenäisestä taipaleesta. Mennään yhdessä eteenpäin.

 

Joulutarinamme neljän vuoden takaa

wp_20141224_014

Äitini kirjoitti neljä vuotta sitten Leijonaemojen blogiin koskettavan joulutarinan perheestämme. Julkaisen sen poikkeuksellisesti tässä, koska tarinan tapahtumissa tiivistyi koko joulun merkitys. Samalla haluan toivottaa Teille kaikille Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta <3

Tämä on siis kirjoitettu vuonna 2012 ja kertoo osin sen vuoden ja vuoden 2008 tapahtumista :

JOULUTARINOITA

Kirjoittanut Merja Rukko joulukuussa 2012

”Näin ensimmäisenä adventtina havahtuu taas lähenevään jouluun, kaupassa soi erilaiset tingeltangelmusiikit, ja postilaatikko pursuaa kehoituksia ostaa rakkaallesi sitä ja tätä. Ilman hierovaa ja piipittävää kotijyristintä et vain voi tulla toimeen eikä joulu ole Joulu ilman suunnatonta rahan tuhlausta ja tavaran paljoutta. Jopa autokaupat käyttävät joulua mainonnassaan.

Neljä vuotta sitten jouluna Joulu tuntui suuremmalta kuin ikinä. Neljä vuotta sitten olimme ohittaneet pahimman menettämisen pelon ja olimme yhdessä viettämässä näitä talvipyhiä Kuopiossa Rauhalahden kylpylässä Sylvan tuella. Ehkä hiukan salaakin, koska tytär ei olisi saanut vielä uida uima-altaan (pöpö)vedessä, mutta mikäs meitä siellä olisi estänyt. Ei mikään tai kukaan, ja taisimme sitten joutua vierailemaan paikallisessa sairaalassakin, mutta sitä emme muistele.

Muistan, kuinka olin jo ajat miettinyt, etten ikinä lähde matkalle jouluksi, mutta tuona jouluna, kun olimme olleet 9 kuukautta kotona eristyksissä neljän seinän sisällä, oli suuri ilo, että pääsimme johonkin kodin ulkopuolelle. Ja vaikka kävimme muiden seassa syömässä ja joulupukkikin oli meille kaikille hotellivieraille yhteinen, niin meillä oli ihan oma Juhlamme. Olimme koko perhe yhdessä. Emme olleet menettäneet ketään ja olin kiitollisempi kuin ikinä. Minun joululahjani oli se yhdessäolo.

Jouluaattoiltana oli satumainen tunnelma, pimeää, paljon lunta ja kaunis talvi ympärillä. Rannassa oli iso sauna lämmitettynä hotellivieraille ja tytär halusi sinne kovasti. Olihan keskuslaskimokatetri juuri vähän aikaa aiemmin poistettu ja saunominen oli taas mahdollista. Mutta meillä oli ongelma; miten päästä rantaan noin 800 metrin päähän. Tyttö ei jaksanut kävellä edestakaisin ja koska juuri oli satanut kovasti lunta niin autollamme ei olut mitään mahdollisuutta päästä kulkemaan kapeaa tietä.

Ongelma toki ratkesi ja se miten se ratkesi, on niitä, joita kannan sydämessäni koko elämäni. Tuolloin hiukan toisella kymmenellä oleva poikamme katosi hetken kuljetusongelmaa pohdittuamme ja palasi tuokion kuluttua takaisin. Hän toi tullessaan potkukelkan, jonka oli nähnyt hotellin oven edessä ja käynyt pyytämässä sen lainaksi. Sellaisen perinteisen puisen potkukelkan. Tähän istutti vuotta vanhemman syöpäsairaan isosiskonsa ja kuljetti hänet mennen tullen. Ei huolinut apua ylämäessäkään, vaikka sitä tarjosimme, ja niin päädyin kuivailemaan poskille jäätyviä kyyneleitäni matkalla saunalle ja takaisin. Siitä matkasta tuli meidän oma Joulutarinamme.

Tänä vuonna olemme taas olleet siinä tilanteessa, että tytär on ollut jo kuukausia sairaalassa ja olemme eläneet erilaisessa epävarmuudessa viikosta toiseen. Kaikkea ikävää on takana ja varmasti vielä edessäkin, mutta lääkäri on luvannut tytön Jouluksi kotiin. Mitään muuta en odota yhtä paljon. Oikeasti harva tajuaa kuinka iso asia on, että herätään aamulla saman katon alta, että kömmitään aamuäreinä aamiaispöytään ja että saa halata sitä omaa lastaan heti aamulla. Olemme etuoikeutettuja.

On liikaa heitä, jotka ovat joutuneet luopumaan lapsestaan tämän vuoden aikana. Pyhäinpäivänä meillä syttyi kymmeniä kynttilöitä ikkunalaudalle pienten ystäviemme muistoksi. Voin vain toivoa heidän perheilleen lohdutusta ja voimaa kohdata Joulu ja jokainen aamu ja ilta. Ei varmasti ole päivääkään, jolloin menettetty lapsi ei olisi vanhempiensa mielessä.

Meille muille – oikeasti. Joulussa ei ole tärkeää ne lahjat tai kimalteet vaan se että saamme olla yhdessä. Tänä vuonna.”

Pidetäänhän klovnit sairaalassa!

img_0706

Ei ole vain yhtä tapaa tehdä vapaaehtoistyötä.  Siinä missä Hope ry pystyy tarjoamaan jokaiselle vapaaehtoiselle reaaliaikaista tekemistä järjestössään on esimerkiksi Sairaalaklovnien eteen ehdottamani päivän vapaaehtoistyö huomattavasti hankalampi muotoilla. Ei siksi etteivät he tarvitsisi ja arvostaisi vapaaehtoisia vaan siksi, että heidän ydintekemiseensä tarvitaan sydämeltään sitoutuneita ja koulutettuja ammattilaisia. En voi siis ryhtyä klovniksi tekemään heidän päätyötään, vaikka se kiva ajatus olisikin. Siitä tulisi enemmän haittaa kuin hyötyä.

Tänäkin vuonna 32 sairaalaklovnia on kiertänyt maamme isoissa sairaaloissa viikottain yhteensä lähes 500 päivänä. Osaan vain kuvitella kuinka raskasta työ hilpeyden kilven takana onkaan. Miettikää itse – etenkin te, joilla on pieniä lapsia tai pieniä sisaruksia – miltä tuntuu kohdata vakavasti sairaita saman ikäisiä lapsia.  Mutta toisaalta uskon, että se hymy, jonka klovni saa aikaan, tekee tuosta hetkestä sairautta suuremman. Arvostan oikeasti näitä  ilon lähettiläitä.

Lupaukseni mukaisesti olen sitoutunut tekemään tuon päivän vapaaehtoistyötä. Nyt sen toteutus menee kuitenkin toisinpäin. Pitäisi ensin kehitellä tapahtuma,  josta voisi tuoton kohdentaa Sairaalaklovneille. Heillä ei ole tällaiseen  itsellään juurikaan mahdollisuutta, koska työtä tehdään siellä sairaalassa lasten parissa ja toimistolla istuu vain toiminnanjohtaja, jolla on jo yhdistyksen käytännön asioiden kanssa kädet täynnä töitä.

Ihan yksinäni en tapahtumaa saa aikaiseksi mutta mukaan ideoimaan tulen mielelläni. Olisiko joku sisähuvipuistoistamme halukas kehittämään tapahtuman tai kauppakeskus? Eikä sen oikeasti tarvitse olla mikään iso tapahtuma. Ehkäpä joku yritys voisi pitää henkilökunnalleen teemaan sopien Pikku Vapun ensi vuonna? Pikkujoulukausi kun nyt meni jo ohitse. Minä voisin tulla Sairaalaklovnien keräyslippaan kanssa mukaan? Jos tiedät jonkun, jolla ehkä olisi mahdollisuus tällainen järkätä, niin vinkkaathan hänellekin tai vaikka kaikille fb-kavereillesi. Koskaan ei tiedä kenellä olisi mahdollisuus mihinkin ja kuka inspiroituu mistäkin. Olenpa löytänyt itsenikin pelleksi puettuna menestyvien yritysjohtajien kanssa samasta kuvasta, vaikka aamulla lähdin ihan tavalliseen marraskuiseen aamuun kotoani kohti koulua. Edelleen saan itseni hyvälle tuulelle muistellessani kuinka tuolloin astuttuani sisään Supercellin toimistoon em. pellenpuvussa ja  ensimmäinen minuun liittyvä vilpittömän hyväntuulinen kommentti oli, että olenhan tulossa työhaastatteluun? 🙂

 

15644787_1408299962522884_52264611_n

Lupaan siis tulla Sairaalaklovnien keräyslippaan kanssa tapahtumaanne tai osallistua jollain muulla tavoin. Vapaahtoistyötä ja erilaisia hyväntekeväisyystempauksia voi tehdä muulloinkin kuin vain näin joulun alla. Ja jos haluat osallistua kampanjaani lahjoittamalla Sairaalaklovnien toimintaan niin mahdollisus löytyy tästä LINKISTÄ. Jo muutamalla kolikolla saa paljon saippuakuplia perille toimitettuna.

Onneksi oli tuo video, jonka saimme työstettyä ja julkaistua. Näin sain edes hiukan vapaaehtoistyötä Sairaalaklovnien eteen tehtyä vielä ennen  joulua. <3