Rohkaisun merkitys

Setlementtilehti

Kuinka monta hyvää ajatusta jää toteuttamatta? Entä kuinka monta projektia jää edes aloittamatta siksi, että tarvittava alkuvauhti jää saamatta? Tätä asiaa löydän itseni välillä miettimästä.

Pahoin pelkään, että hyvin monta.  Liian moni hyvä aie jää ajatustasolle, koska pieni kannustava ja eteenpäin vievä töytäisy jää uupumaan.

Kun keväällä 2013 sain kuningasajatuksen hyväntekeväisyysprojektistani uuden lastensairaalan hyväksi, olin monella tapaa onnekas. Vierelläni oli ihminen, joka rohkaisi kokeilemaan. ”Mitä menetettävää sinulla olisi?”, äitini kysyi. Olin juuri esittänyt hänelle ajatukseni, että alkaisin huutokaupata itsetekemiäni koruja ja ohjaisin rahat uuden lastensairaalan hyväksi.  ”jos et kokeile et voi onnistuakaan. Sitäpaitsi minusta ajatuksesi on loistava. Anna mennä vaan.”

Tuo äidiltä saamani rohkaisu oli se voima, joka sai ideani muuttumaan suunnitelmaksi. Ja suunnitelman lopulta enter-näppäimen painaimiseksi. En tiennyt yhtään mitä olisi edessä – nousukiito vai mahalasku.

Ala-asteen toisella luokkamme osallistui Espoon kaupungin järjestämään piirustuskilpailuun. Piirsimme jokainen tulevaisuuden kulkuvälineet ja päätimme sitten yhdessä kenen työ kisaan lähetettiin. Keneltäkään kysymättä opettajani sujautti kuoreen myös minun piirustukseni. Ja kuinka ollakaan, sain kutsun palkintojen jakoon. Tuolloin toisella luokalla sain sen tärkeän rohkaisevan kokemuksen; opettaja uskoi minuun ja taitoihini. Yhä edelleen piirtäminen ja taiteen eri muodot ovat minulle tärkeitä asioita.

Joitain vuosia sitten sain idean järjestää ison Harlem Shake -tempauksen Kampin kauppakeskuksessa. Silloin minua rohkaisi oma ikätoverini ja ilman häntä tempaus jäänyt järjestämättä.

Rohkaisun ansiosta olen uskaltanut ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet noustakseni siivilleni.

Koruprojektistani tuli menestys. Ei vain tuloksen takia vaan myös minun itseni takia. Olen oppinut valtavasti erilaisia asioita, verkostoitunut, saanut mahdollisuuksia ja erilaisia hienoja kokemuksia. Ja mikä parasta – olen tullut nähdyksi. Olen saanut itsevarmuutta ja rohkeutta tehdä ja sanoa. Olen saanut uskoa siihen, että minulla ja mielipiteilläni on väliä. Silloin uskaltaa jatkaa vaikka välillä epäonnistuisikin. Menestyneinkin meistä on ollut aloittelija.

Jokainen ihminen ja erityisesti nuori tarvitsee rohkaisua. Jokainen meistä voi olla se rohkaisija. Jostain syystä pelkäämme epäonnistumista. Monesti sekä oma että kaverin asenne on jo valmiiksi lannistava. Ihanko oikeasti pitää etukäteen spekuloida kaikki ne 101 tapaa miten voimme juuri tässä asiassa epäonnistua?  Ihanko oikeasti pitää toimia itsensä tai läheisensä tuomarina? Entäpä jos demonien maalaamisen sijaan kehottaisimme kokeilemaan? Eikö meistä itse kukin voisi miettiä sitä, miten avaamme kaverille ovia sen sijaan että pyrimme sulkemaan niitä? Etenkin me nuoret haemme vielä itseämme ja vahvuuksiamme. Olemme kokemattomia ja joskus avuttomiakin. Kuitenkin vain kokemalla ja kokeilemalla meistä tulee kokeneita aikuisia.

Aina ei voi onnistua, mutta epäonnistuminenkin on arvokas kokemus. Siitä voi oppia, kunhan ei jää muserretuksi. Itselleni olenkin lanseerannut noita tilanteita varten lauseen: Kokeilin ja nyt en onnistunut. Kokeilen uudestaan.

 

Kolumni on julkaistu Setlementtilehdessä 2/17

Annan tsemppistipendi

Syövän jälkeen kouluun palaaminen erinäköisenä ilman hiuksia ei ollut helppoa. Pitkä aika eristyksessä johti kaveripiirin ulkopuolelle jäämiseen, eikä aina tuntunut olevan puhuttavaa omien ikätovereiden kanssa. Olin itse juuri katsonut kuolemaa silmiin ja menettänyt  monta ystävää sairaudelle. Luokkakaverini katsoivat maailmaa tavallisen 12-vuotiaan silmin.

Kouluun palatessani minulla oli vielä hoidot kesken, ja oma hiuksettomuuteni nolotti minua. Nuoremmat oppilaat tulivat kysymään olenko tyttö vai poika pukeutuessani mekkoon ilman hiuksia. Pienen tytön elämässä nämä olivat vaikeita hetkiä. Muistan myös kuinka eräänä päivänää itkin autossa enkä halunnut mennä kouluun retkipäivänä. En halunnut nähdä muita iloisina, koska en itse sitä ollut.

Vaikka kouluun paluu oli jo mahdollista, oma vastustuskykyni ei ollut palautunut normaalille tasolle. Olin koulusta enemmän poissa kuin paikalla ja edelleen jokainen flunssa vei minut sairaalahoitoon.

Koulussa mentiin niiden terveiden oppilaiden ehdoilla ja vastuu omasta oppimisestani oli minulla itselläni.

Kuudennella luokalla en päässyt mukaan leirikouluun, vaan vietin ajan sairaalassa veritankkauksessa. Minä ja perheeni olimme kuitenkin muun luokan kanssa keränneet rahaa sitä varten vuosien ajan. Jäin kuitenkin kaiken yhteisen tekemisen ulkouolelle. Äitini kysyi jälkikäteen opettajaltani, että olisivatko he voineet lähettää edes kortin leirikoulusta, Opettajan vastaus oli pysäyttävä: ”Se (kortin lähettäminen) ei kuulu opetussuunnitelmaan”. En kokenut itseäni osaksi luokkaa, eikä luokka kokenut minua osaksi joukkoaan.

Stipendejä ollaan totuttu jakamaan luokan parhaille ja aktiivisimmlle. Heille, joilla on paras keskiarvo, tai niille parhaille urheilijoille. Syövän jälkeen kouluun palanneella tulokset eivät kaikesta yrittämisestä huolimatta välttämättä ole sitä luokan kärkeä.

Näyttökuva 2017-04-27 kello 11.16.24

 

Nimeäni kantavan tsemppistipendin on tarkoitus tavoittaa nämä nuoret kohtalotoverini ja tehdä heidät näkyviksi. Juuri Sinä olet riittävän hyvä ja sinnikäs ja yrittämisesi on huomattu. Onnekseni olen saanut kuulla Stipendin toimineen monelle lapselle juuri sellaisena kannustimena kuin mitä parhaimmillani toivoin sen olevan. Stipendin on saanut tähän mennessä jo lähes 150 lasta ympäri Suomen ja tänä vuonna se jaetaan kolmatta kertaa.

Jos siis tunnet jonkun syöpää sairastaneen lapsen, niin kerro tästä hänen vanhemmilleen, opettajilleen tai ehdota lasta itse. Ja mikä tärkeintä, levitä sanaa vaikka jakamalla tätä blogipostausta, jotta tavoittaisimme kaikki stipendin ansaitsevat lapset. Stipendin hakulomakkeen löydät täältä

Annan korut uuden lastensairaalan hyväksi -facebooksivulla voit osallistua kampanjaani näiden stipendien rahoittamiseksi. Voit huutaa tätä varten tekemääni korua tai lahjoittaa suoraan Sylvalle.  Lahjoittaa voit helposti tästä linkistä. Kiitos <3

Homekoulu ja minä

30092011123

Yhdeksännellä luokalla  olin yli 600 tuntia pois koulusta. Se vastaa 100 koulupäivää, kun lukuvuodessa kaikenkaikkiaan päiviä on yhteensä 190.  Kun kaikki poissaoloni syöpään sairastumisen jälkeen otetaan huomioon, on se valtava määrä sekä aivan liian paljon yhden lapsen osalle.

Kahdeksannen luokan keväällä minulla diagnosoitiin kitaontelontulehdus. Kitaontelot ovat vähän poskionteloita vastaavia nenän sivuonteloita, jotka sijaitsevat aika tarkalleen keskeltä päätä. Tulehdus löytyi vähän vahingossa rutiininomaisessa syövän jälkiseurantaan liittyvässä pään magneettikuvauksessa.

Syöpäsairauteni aikana olimme jo oppineet, että mikäli lääkäri soittaa tuloksista ennen sovittua aikaa, on syytä huolestua. Voinette arvata äitini reaktion, kun lääkäri eräänä iltapäivänä soitti kertoen päässäni olevan harmaa löydös, josta pitää pikaisesti saada selvyys. Lääkäri pelkäsi syöpäni uusiutuneen.

Muutaman päivän päästä tästä olin jo leikkauksessa. Nukutusta vaativa toimenpide tehtiin tähystyksellä nenän kautta kirurgin sanoja lainatakseni ”vähän silmähermoja väistellen”. Leikkaus oli jälkikäteen yhtä kivulias kuin miltä se kuulostaakin, eikä jälkiseuranta ollut erityisen miellyttävää. Seuranta tehtiin myös tähystäen nenänkautta, mutta minun ollessa hereillä. Leikkauksesta seurasi viikkojen sairasloma, eikä koulunkäynti tuona aikana juuri onnistunut. Minulle kuitenkin sanottiin, että kun leikkaus on kerran tehty, tulehdus ei enää uusi ja tässä ajatuksessa toipuminenkin sujui.

Olin jo koko vuoden kärsinyt erilaisista infektioista, mutta tuolloin ajattelimme sen vain johtuvan syövän jälkeisestä infektioherkkyydestä. Siitä huolimatta, että lääkärit sanoivat vastustuskykyni olevan jo normaali.

Leikkaus  auttoi ja kesä meni säryttömänä ja kivuttomana. Yhdeksännen luokan aloitin innoissani. Tapiolan koulu oli myös homevaurionsa vuoksi vaihtanut väistötiloihin Otaniemeen entisen poliisiopiston tiloihin ja ongelmia ei pitänyt enää olla.

Päänsärkyni ja sairasteluni alkoi kuitenkin pian koulun aloittamisen jälkeen uudestaan ja poissaoloja alkoi kertyä. Tulehduksen todettiin kaikesta huolimatta uusineen ja operaatio jouduttiin toistamaan. Tällä kertaa poistettiin myös kudosta, jotta tulehdukselle olisi tilaa. Minulle luvattiin, että nyt tulehdus ei ainakaan enää voi uusia. Se ei kuulemma ollut enää mahdollista. Kirurgit eivät olleet kuulleet kenellekään näin käyneen.

Yhdeksännen luokan aikana todettiin väistötilojemme olevan jopa alkuperäistä koulua pahemmin homeessa. Koulussa  oirehtivat niin oppilaat kuin opettajiatkin. Oppilaiden keskuudessa oltiin tilanteeseen pettyneitä, mutta revittiin siitä huumoriakin. Yhdeksännen luokan verkkareihin joku ehdottikin tekstiä Sweet HOME Tapiola. Home-sana tietysti vihreällä sävyllä painettuna.

Mutta kuinka ollakaan minulle kehittyi kuin kehittyikin vielä kolmas tulehdus ja ysiluokan jälkeen kesällä olin jälleen leikkaussalissa. Tämä leikkaus onneksi jäi viimeiseksi.

Henkilökohtaisesti oma oireiluni sijoittuu ajallisesti homeisissa tiloissa oleskeluun eikä vastaavia tulehduksia ole enää ollut homeettomiin tiloihin siirryttyä. Tiedän että tutkimustulos homesairauksista on vielä keskeneräistä, mutta itse on kovin vaikea kuvitella tulehdusten olleen vain sattumaa ja täysin riippumattomia niistä olosuhteista, joissa kouluani kävin.

Pääsin peruskoulusta vuonna 2012 eli viisi vuotta sitten. Tänä aikana  Tapiolan koulu vihdoin 2016 on saatu korjattuna takaisin käyttöön, mutta lukematon määrä muita kouluja on todettu vaurioituneiksi. En halua edes ajatella millaisia henkilökohtaisia tragedioita koulujen korjaamisen viivyttely on eiheuttanut ja aiheuttaa edelleen. Lasten ja nuorten sekä opettajien ja muun henkilökunnan terveys ei voi olla niin vähäpätöinen asia että vuosi toisensa jälkeen valtuustot edelleen vitkuttelevat asian kanssa.

Aika paljon maksoivat omat terveyskuluni tuona aikana myös Espoon kaupungille. Mitä maksaa jos ne kertoo oirehtivien ihmisten lukumäärällä?