Elämäni tärkein juttu

”Joimme maljan kaikille ihanille asioille, joita uusi vuosi toisi tullessaan” Tämä lause sai hymyni leviämään korvasta korvaan eilen. Olin matkalla töihin ja kuuntelin autossa Elena Ferranten Loistava ystäväni –kirjaa. Tuossa lauseessa on yksi elämäni tärkeimpiä juttuja ja haluaisin, että kaikki ihmiset ottaisivat sen omakseen. Ja juuri tässä nimenomaisessa lauseessa koko positiivisen elämänasenteen ydin on niin ihanasti ilmaistu. Toisi tullessaan – eli itsestään selvästi ja takuuvarmasti uusi vuosi toisi tullessaan ihania asioita! Ei pienintäkään epäilystä! Aivan samalla tavalla joka ikinen päivä voi nostaa maljan – sama se mitä, vaikka kahvia – kaikille ihanille asioille joita tuleva päivä ja hetki tuovat tullessaan. Takuuvarmasti. Kysymys on vain siitä, kuinka ajattelee asioista. Haluaako kaivaa jokaisesta asiasta siihen kätkeytyvän hyvän esille, vai eikö halua. Joskus sitä ei jaksa tehdä ja voi tuntua, ettei sitä edes ole, mutta itse en ole sitä tilannetta vielä löytänyt. Eikä pidä luulla, ettei elämä olisi koetellut. On se.

Positiivista asennetta voi opetella, mutta siihen, kuten kaikkeen oppimiseen, täytyy olla tahtoa ja halua. Vaaditaan vähän sinnikkyyttä. Ja jokaisesta onnistuneesta askeleesta on syytä kiittää itseään. Kun tuntuu siltä, ettei tilanteesta kyllä nyt oikeasti löydy mitään hyvää, voi asian jättää sivuun odottamaan. Joidenkin asioiden merkityksen näkee vasta hetken päästä.

Monet ajattelevat, että positiivisuus on tekopirteää ja ettei se ole oikeasti totta. Että on vähän naivia tai teennäistä iloita pienistä asioista. Että oikeat asiat ovat vakavia ja on syytä muistaa kaikki se huoli, joka maailmassa velloo ja ihmiset joiden asiat eivät ole hyvin.

Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että positiivinen elämänasenne ei hidasta hyvän ja paremman maailman rakentamista, vaan päin vastoin edistää sitä. Jokainen hymyn kare ahdistuksen ja harminkin keskellä rentouttaa hartiat ja antaa stressille ja kireydelle hetken tauon ja hengähdyksen. Samalla se antaa tilaa luovuudelle ja ajatuksille, jotka voivat viedä pois hankalasta tilanteesta.

Sataa vettä. Lumet sulavat ja tulee kevät. Onnen kevät! Onnen päivää kaikille!

♥️

Hanna

 

 

Mitä lapsesi ei tiedä sinusta – noloja paljastuksia?

Mitä sitä lopulta puhuu lastensa kanssa, se on aika mielenkiintoinen juttu. En nyt tarkoita pikkulapsia, vaan aikaa, kun lapset ovat aikuisia. Enimmäkseenhän sitä pysytään tässä päivässä ja hetkessä. Mietitään päivän tärkeitä asioita ja jutellaan opinnoista ja töistä. Ehkä on samoja kiinnostuksen kohteita ja niistä riittää puhuttavaa.

Kun muistellaan vanhoja, niin minä ainakin saan kuulla tarinan kahden ensimmäisen sanan jälkeen loput jutusta lapsiltani….Eli siis kerron samoja juttuja uudelleen ja uudelleen. Luultavasti kaikki tekevät niin. Ainakin omailla vanhemmillani sekä mummillani oli tämä tapa.

Kaksi tyttäristäni kuuluvat Musla-blogikollektiiviin, jossa on neljä hyvin erilaista kirjoittajaa. He ovat kaikki naisia ja kaksi heistä, Kirsikka ja Katri, ovat minun tyttäriäni. Naisten päivän kunniaksi kaikki neljä päättivät tehdä haastattelun omasta äidistään ja julkaista sen blogissa. Ja niin siis Kirsikka ja Katri tulivat yhtenä iltana kylään ja menimme rötköttämään meidän sängyn päälle ja pistimme oven kiinni. Oven ulkopuolelle jäivät minun ja Kirsikan puolisot.

Arvatkaa, oliko hauskaa? Siinä pehmeällä sängyllä pulistiin tunnin verran ja kuinka hyviä kysymyksiä minulta kysyttiinkään! Ei yksikään toimittaja koskaan ole kysynyt vastaavia. Tytöt saivat tietää yhtä ja toista lapsuudestani, nuoruudestani ja vakavista paikoista joista on täytynyt selvitä. He nauhoittivat koko haastattelun ja kirjoittivat osan siitä blogiin. Nyt sen voi lukea täältä.

Sain tekstin tarkistettavaksi etukäteen, mutta en kajonnut sisältöön lainkaan.

Haastattelutilanne oli lämmin ja hauska. Lähtökohtaisesti ihmiset pitävät siitä, että saavat kertoa elämästään ja itsestään niin, että joku kuuntelee kiinnostuneena. Kotioloissa, meillä ainakaan, ylipäätään kukaan ei koskaan saa sanoa asiaansa ihan häiriöttä loppuun asti, vaan aina tulee keskeytyksiä ja kaikki puhuvat yhtä aikaa. Sen tähden haastattelu oli tosi hauskaa ja tytöt sanoivatkin, että meidän täytyy joskus tehdä sama uudelleen, vaan aivan huvin vuoksi.

Se mitä he eivät tiedä on se, että olen pikkuhiljaa kirjoittanut heille elämästäni asioita pieneen kirjaan. Löysin siihen tarkoitetun valmiin muistikirjan kerran Floridan matkaltani ja ihastuin ideaan. Valmiisiin kysymyksiin on helppoa vastata – ainakin osaan niistä.IMG_2709 (1)

 

IMG_2713 (1)

IMG_2715 (1)

Kirjaa on tarkoitus täyttää sivu kerrallaan yhden vuoden ajan, mutta tyylilleni uskollisena olen täyttänyt sitä välillä kymmenien sivujen verran ja sitten unohtanut koko asian pitkäksi aikaa. Paljon puuttuu vielä.

Jokainenhan voi tehdä itse itselleen oman kirjan tai pyyttä että lapset tekevät sen. Kirjan voi tehdä tietysti myös isälle ja isoisälle ja isoäidille. Ehkä kummitädille tai -sedälle?

Mutta kirjaa parempi ratkaisu on kyllä livehaastattelu. Meillä oli siinä sängyn päällä valtavasti tyttöenergiaa ja oikein odotan seuraavaa kertaa. Silloin haluan tietysti, että kaikki kolme tytärtäni ovat mukana, nyt joukosta puuttui Carolina. Ja samanlaisen tilaisuuden haluaisin pitää myös omien siskojeni kanssa. Silloin ei kyllä kauaa pysyttäisi kurissa niin, että vain yksi vastaisi ja muut kuuntelisi! Se on takuuvarmaa! 😀

Onnellisia hetkiä – kyselkää menneitä!

♥️

Hanna

 

Miltä tuntuu pudota kisasta?

Image-2

Kuva: MTV/Tanssii tähtien kanssa

Kun puhelin yhtenä päivänä soi ja minulta kysyttiin, lähtisinkö mukaan Tanssii tähtien kanssa –ohjelmaan, hypähti sydämeni yhden ylimääräisen kerran. On kunnia, kun edes kysytään mukaan maailman ihanimpaan ohjelmaan! Saattaisinko minä tanssia siellä kristallikruunujen alla ja ehkä tuoda jollekin ihmiselle sellaisia ihania tunteita ja hetkiä, joita itse olin saanut kokea ohjelmaa katsoessani?

Ja mikä ihmeellisintä, olin juuri yöllä nähnyt unta, että liidin huimaa vauhtia pitkin tanssiparkkettia frakkipukuisen mieheni kanssa, molempien jalkojeni levätessä hänen jalkapöydällään. Ylen hämmästyttävää, koska emme ole koskaan tanssineet, edes häissämme.

Sanoin tanssiin kutsulle kyllä, koska jos unelman toteutumiselle annetaan mahdollisuus, ei juolahtaisi mieleenikään sanoa ei. Tiesin astuvani kauas kauas mukavuusalueeni ulkopuolelle ja pelkäsin. Pelkäsin eniten sitä hetkeä, jolloin seison studion parketin päässä ja tanssin pitäisi alkaa. Entä jos päästäni häviää kaikki, enkä muista mitään?

Nyt on kulunut kuusi viikkoa siitä, kun aloitimme harjoittelun Samin kanssa. En muista ensimmäisistä harjoituspäivistä mitään. Miten mahdoimme aloittaa valssin harjoittelun? Ei aavistustakaan. Se minkä huomasin heti, oli koskemisen helppous. Joidenkin ihmisten lähellä on helppoa ja vaivatonta olla ja joitain ihmisiä on helppoa ottaa kädestä kiinni, joitain ihmisiä on myös helppoa halata sekä ilosta että silloin kuin kaipaa lohtua. Sami kuuluu siihen joukkoon ja se teki varmaan koko tanssiin osallistumisen ylipäätään mahdolliseksi. Iloa oli usein, mutta myös tuskaa. Miksi pää ei suostunut yhteistyöhön jalkojen kanssa?

Minulta on tivattu tiheään, oliko pettymys pudota. Siihen on vain yksi vastaus. Ei ollut pettymys pudota, vaan oli mahtavaa saada olla mukana. Seikkailussa ei ollut yhtään negatiivista asiaa, mutta positiivisia on niin paljon, etten saa kuin osan niistä mahtumaan tähän kirjoitukseen.

Minulla oli kolme toivetta kisasta: Että saisin tuntea liitäväni, kun tanssin. Että onnistuisin koskettamaan edes yhtä katsojaa tanssillani. Että saisin tanssia tangon. Kaikki ne toteutuivat! Hienointa oli se, että tanssi kosketti. Kaikki mahdolliset viestikanavat tulvivat kiitoksia meidän tansseista. Palautteen määrä ja laatu hämmensi. Vaikka tanssissa liitäminen on melkein liian ihanaa – suorastaan  pakahduttavaa – on vielä ihmeellisempää voida koskettaa jotain kohtaa toisen ihmisen sisimmässä. Suuri ilo ja hämmästyksen aihe oli myös se, kuinka hyvin kehoni kesti tanssin. Ei mitään ongelmaa, vain rakkoja varpaissa ja kireyttä lihaksissa. Polveni, jota olen varonut nyt vaatimattomat kuusi vuotta, osoitti olevansa varsin toimiva ja kestävä.

17200003_10202581765662009_685375679_o (1)

 

17195293_10202581766862039_946511307_o (1)

Huimaaa! Maskissa railin ja Ilkan huomassa oli aina ihanaa olla <3

Huimaaa! Maskissa Railin ja Ilkan huomassa oli aina ihanaa olla ❤️

On mukavaa myös huomata, kuinka tärkeimmät asiat elämässä ovat todellakin ne tärkeimmät. Oma perhe, läheiset ystävät ja se kuka ja mikä tiedän itse olevani, ovat mittaamattomia voimavaroja silloin, kun ympärillä tuulee. Mutta myös silloin kun olen onnellinen.

Sanasokeuden eli dysleksian tuomat haasteet tulivat esiin tanssin myötä. Sekin on hieno juttu, sillä en ole enää vuosiin käynyt tutustumassa Erilaisten oppijoiden sivuihin ja asioihin joihin dysleksia vaikuttaa. Nyt tajuan monta asiaa, joista olen ollut hämilläni. Esimerkiksi miksi on niin haastavaa muistaa kummalla reunalla U.S.A:ta on Kalifornia ja kummalla Florida. Onhan se nyt älytöntä, etten sitä hahmota. Paisti ettei ole, koska me sekoitamme idän ja lännen sekä vasemman ja oikean. Kuvitelkaa kuinka hullua! Mutta nyt kiinnostaisi alkaa joku yhteistyö tämän haasteen tiimoilta.

Ihania asioita projektissa oli tietysti koko projektin kaikki ihmiset, jotka opin tuntemaan. Ruudussa joukosta näkyy vain murto-osa. Ompelimon ihanat tytöt, maskeeraajat, kampaajat, kuvaajat, käsikirjoittajat, tuottajat, harjoittelijat ja salin siivooja, jonka tapasin kahtena varhaisena lauantaiaamuna, kun tulimme harjoittelemaan Samin kanssa. Se lämmin ja tiukka halaus ja kannustus tuli suoraan sydämestä.

Etukäteen pelkäsin muutamia ihmisiä ja odotin vähän pelokkaasti heidän tapaamistaan, niin turhaan! Aina kannattaa tavata ihmiset avoimin mielin, vaikka jännittäisi.

Luultavasti työryhmä ei kuitenkaan oppinut tuntemaan minua ihan kokonaan. Tämä on asia, joka yllätti itseni, kun tanssit loppuivat. Huomasin nimittäin, miten järjettömässä stressissä olin ollut koko ajan. Olen aika hulvaton ja rento tyyppi normaalisti. Ainakin omasta mielestäni. Nyt keskityin ja yritin niin paljon, että muutuin paljon hiljaisemmaksi, kuin tavallisesti olen. Vitsit olivat vähän vähissä. Pää kävi kovilla kierroksilla 24/7. Edes yöt eivät tuoneet lepoa, vaan joka yö heräsin ja mielessäni olivat askeleet ja musiikki.

Vasta nyt kotona, kun pari päivää on kulunut, alkaa tulla rentous takaisin ja huomaan, miten tiukkana olen ollut. Ihan hullua! Mutta kyllähän minä aina tosissani otan asiat, joihin ryhdyn. Taito nauraa itselleni, ei onneksi ole kadonnut, vaan parantunut. En jännittänyt mokaamista tai putoamista, koska nehän kuuluvat viihdeohjelman sisältöön. Enkä ylipäätään pelkää näyttää, kuka tai millainen olen, vahvuuksineni tai heikkouksineni. Ohjelmaa olin tekemässä ja se on sitä parempi, mitä enemmän siinä on energiaa ja aitoutta. Stressi tuli halusta oppia ja kovasta yrittämisestä. Onneksi osasin olla oma itseni kuitenkin suorissa lähetyksissä. Se on kyllä ihme, sillä pelkäsin ihan hulluna! Mutta omaa vuoroa odottaessa olin kyllä todella hiljainen ja vaisu en hauska ja raisu.

Onneksi kisa loppui kohdaltani ennen seuraavaksi vuorossa ollutta sambaa. Se olisi ollut katastrofi. Ainoa tapa selvitä siitä olisi ollut ottaa lavalle sambakoulu jammaamaan, laittaa keskelle lattiaa pyörivä lava jonka keskellä olisin seissyt strutsin sulkiin verhoutuneena täristämässä heiluvia ojentajiani. Samin rooliksi olisi jäänyt pörrääminen ympärilläni samban askelin pienissä paljettispeedoissa. Mitähän Jorma siitä olisi tuumannut?

Kyllä vakiotanssit olisi mun juttu, sen koko maailma olisi minulle sopiva. Sen huomasin siitäkin, kuinka vakiotanssija kohtelee pariaan. Oli kyllä ihanaa kokea kaikki tuo.

Sydämellinen kiitos kaikille teille ihanille ihmisille, joilta on tullut tulvimalla uskomattoman ihania viestejä, kaikille äänestäjille, Radio Novan kuuntelijoille tsempparipalkinnosta  ja kilpakumppaneille, jotka tsemppasivat minua. Ja ennen kaikkea, suuret kiitokset hauskalle ja ihanalle, loputtoman kärsivälliselle ja taitavalle Samille, ihan kaikesta.

Ensi sunnuntaina istun katsomossa ja jännitän kavereiden puolesta!

Suukkoja!

Hanna

❤️