Kun työ määrittää minuutta

Maailman ihanin ilma just nyt tuolla ulkona! Mä niin rakastan syksyä, kun se on aurinkoinen, rapea, kirkas ja värikäs! Saan niin valtavasti energiaa kauneudesta ja valosta. Se on tarpeeseenkin, koska olen kääntynyt kurkistamaan itseäni sisältäpäin ja huomaan tarvetta muutokseen. Olen liian työorientoitunut. Työ tuntuu koko ajan tulevan ensimmäisenä, mitä tahansa olenkaan tekemässä ja se määrittää ajatuksiani, aikataulujani sekä käsitystä omasta itsestäni aivan liikaa.

Sanonta ensin työ – sitten huvi on totta ja tärkeä, mutta minusta tuntuu, että ennen työtä täytyy olla oma minä itse. Ensin minä, sitten työ ja sitten huvi. Koska jos ei huolehdi itsestään, ei onnistu nuo loputkaan, se on tietysti aivan selvää.

Elän elämääni kuin jatkuvassa juoksupyörässä, jossa on alituiseen pikkuinen kiire, koska juoksen kohti asioita joita haluaisin tehdä, tekemällä ensin asioita jotka mielestäni on pakko tehdä. Mutta sen pakon määrittää vain oma pääni. Parempi tapa tehdä aikatauluja (tai ylipäätään tehdä niitä) auttaa asiassa. Mutta muutos on hidasta. Se saattaa kuitenkin olla hyvä juttu, sillä äkkinäiset täyskäännökset jäävät usein hetkellisiksi ja minä haluan nyt muuta.

Kuluneen viikon huippuhetkiin kuuluu sieniretki keskellä päivää. Olin sopinut Ritva-siskoni kanssa, että keskiviikkona puolilta päivin mennään Porvooseen sieniretkelle. Aikataulu näytti lupaavalta, ei mitään sovittua koko päivänä. Sitten pyydettiinkin Huomenta Suomeen keskustelemaan Me Too –kampanjasta, sen jälkeen oli Järvikylän pressi, jossa Katja Kokko kertoi yrttien terveysvaikutuksista ja vielä piti käydä hakemassa esiintymisasu työkeikalle. Kaikki oli hoidettu, kun kello oli 11.00 ja niin ajoin Vantaan Ikeaan, nappasin autosta ison kassin ja painuin vaihtamaan sienestystamineet päälleni Ikean vessaan, söin nakkisämpylän ja ostin pähkinäpussin evääksi. Sitten systeri olikin jo parkkipaikalla ja niin lähdimme kohti ihania sammalmattoja ja äänettömiä metsiä.

#metoo Aamu TV:ssä yhdessä Heidi Lindenin kanssa. Kuva: Saara Rantanen

#metoo Aamu TV:ssä yhdessä Heidi Lindenin kanssa. Kuva: Saara Rantanen

Järvikylän yrteistä tehtyjä levitteitä ja huippuhyvä vihersmuuthie. Lehtivihreä on superfoodia.

Järvikylän yrteistä tehtyjä levitteitä ja huippuhyvä vihersmuuthie. Lehtivihreä on superfoodia.

Hanna metsässä

Kuvausmeikeissä metässä ♥️ pipo vinossa.

Aikamoisia hetkiä siellä sammalten keskellä!

Aikamoisia hetkiä siellä sammalten keskellä!

Torstaina ajaessani kotiin aamun palaverista sain viestin: Heip, päiväpulahdukselle? Ja toisin kuin ennen olisin tehnyt, vastasin KYLLÄ! Ja niin olin pian uimassa ystävän kanssa keskellä Espoon erämaata. Mukana oli kahvia ja pieni pala omenapiirakkaa ja aamun pannupuuroa. Tunnin reissu keskellä päivää oli ihana. Ilma oli niin kaunis ja kuinka hyvältä se kahvi maistui! Työpäivä jatkui kuitenkin pitkälle, kun illalla olin mukana YLE forumin sananvapaus illassa. Aiheena oli, onko somessa saamani palaute rajoittanut sananvaputtani. Ei se ole, mutta harkitsen sanavalintojani joskus tarkemmin. Mutta edelleenkään en vastaa ala-arvoiseen kommentointiin mitään.

Hanna ui lammessa

Vesi oli kylmää, mutta kävin kertaa vetämässä muutamia vetoja. Ihanaa!

Eväät laiturilla

Eväät, villasukat ja kahvia kuksista

Hanna juo kahvia laiturilla

Kyllä maistui!

Seuraava askel työn valta-aseman rajoittamisessa on pienet liikuntasessiot kotona kesken päivän. Onhan se nyt ihme, jos ei muka ole puolta tuntia aikaa venyttelemiselle keskellä päivää!

Ihanaa päivää kaikille!

♥️

Hanna

#MeToo ja kenen tarina on pahin?

 

1780775_3780253441527_640629982_n

Kuva: Rimma Lillemägi

Pitkä ja surullinen lista. Niin moni nainen on kokenut erilaista seksuaalista häirintää. Niin minäkin ja siksi kirjoitin seinälleni #metoo. Koin sitä kerran lapsena ollessani 9-10 vuotias. Vanha, suuri mies kävi kimppuuni, repi vaatteitani ja tunki sormensa pikkuhousuihini ja puhui törkeitä. Pääsin irti ja pelastuin pahemmalta. En puhunut asiasta kenellekään ennen kuin olin 36-vuotias. Sanat jäivät kurkkuun silloinkin. Nyt ne eivät sinne jääneet, kun Huomenta Suomesta tuli viesti, jossa minua pyydettiin mukaan aamulähetykseen puhumaan aiheesta. Menin ja puhuin, kerroin yhden oman kokemukseni.

Illansuussa vastaanotin viestin, jossa lähettäjä kertoi olevansa pedofilian uhri. Hänestä koko MeToo kampanaja ja minun puheeni ilmeisesti aamun Huomenta Suomen –lähetyksessä oli typerä kannanotto ja sen tarkoituksena oli ainoastaan julkisuuden hakeminen.

Tyrmistyttävä viesti. Ei varmaan pitäisi välittää ollenkaan, mutta kyllä alkoi itkettää. Tuntuu siltä, ettei mikään riitä mitä tekee, sanoo tai kuinka on. Haluan tuoda esille tätä asiaa. Haluan, että miehet ymmärtävät, ettei naisia saa kohdella kuin esinettä, omaisuutta, roskaa tai tunteetonta sukupuolielintä. Haluan, että asia tulee niin julkiseksi, kuin se suinkin on mahdollista. Miksi?

Koska näen, että se on ainoa tapa saada tämä vastenmielinen alistamisen tapa loppumaan. Haluan, ettei yhdenkään lapsen tarvitse kokea sitä – siksi, hyvä viestin lähettäjä, menin televisioon puhumaan siitä. Luulisi, että juuri sinä ymmärtäisit asian hyvin, koska olet joutunut kokemaan loukkauksista pahimman. Mutta ei – minä olen kiva kohde, jonka kokemuksen voit ampua alas omalla pahemmalla kokemuksellasi. Mikä sinulle riittäisi, että saisin oikeuden avata suuni? Riittäisikö, jos henki menisi? Olisiko se helpotuksesi? En tunkenut sinne, minua pyydettiin sinne. Ja mitä sitten, vaikka olisin tunkenutkin? Pääasia en ole minä ja minun tarinani, vaan pääasia on kova ääni.

Kaikki seksuaalinen häirintä on tuomittavaa ja välillä on syytä katsoa omia ajatuksiaan tarkkaan, sillä monet asiat juuttuvat tavoiksi ja muuntuvat hyväksyttäviksi asioiksi huomaamatta. Se on vähän kuin maan tapa. Näin se on aina mennyt – hys hys. Se nyt on sellaista. Pojat on poikia jne. On hyvin tärkeää välillä tarkastaa ajatuksiaan siitä mikä on oikeasti okei ja mikä ei.

#MeToo –kampanjassa puhutaan eniten naisista, koska naiset ovat joutuneet varmasti kokemaan tätä häirintää eniten maailmassa. Maailmassa vallitsee patriakaalinen järjestelmä ja miehet ovat fyysisesti naisia vahvempia. Miehet voivat johtajina käyttää asemaansa väärin. Ymmärrän, että naiset haluavat nyt nostaa asiansa esille, vaikka varmasti kukaan nainen ei soisi, että myöskään yhtään miestä tai poikaa häirittäisiin seksuaalisesti. Mehän olemme jokaisen heistä synnyttäneet.

Olisi hienoa, jos jokainen nainen voisi tukea toistaan tässä asiassa. Olisi todella hienoa, ettei yhdenkään ihmisen enää tarvitsisi häpeän tai pelon vuoksi olla hiljaa, kun kohtaa arvotonta kohtelua. Miksi minä vaikenin asiasta? Miksi en kertonut äidille? Koska eihän minulla edes olut sanoja siihen mitä tapahtui. Olin kuolla häpeästä. Luulen että se on yleisin syy äänettömyyteen. Toinen syy on varmasti se, että pientä puristelua ja härskejä juttuja, kuuluu sietää. Se on maan tapa. Ei nyt tarvitse pienestä suuttua – huumorilla siitä selviää. Niinhän siitä selviää, mutta onko pakko? Entäpä jos ei tarvitsisi?

Rajanvetoon siitä mikä on ok ja mikä ei, en lähde. Sen tuntee jokainen nahoissaan ja ihminen kyllä tietää missä seurassa ja tilanteessa voi huolettomasti heittää flirttiä ja huulta ja kuinka ja missä tilanteessa toiseen voi koskea. Ja pointti onkin siinä, että jos joku tuntuu epämiellyttävältä se pitäisi voida ilmaista.

 

 

 

 

Sisustusblogi

Rakastan tätä ystäväni kuplaa 🖤

Rakastan tätä ystäväni kuplaa 🖤

Äitini on esteetikko ja isäni oli isoisäni huonekalu- ja talotehtaan johtaja. Sieltä varmaan juontaa juurensa kaipuuni kauneuteen ja kiinnostukseni sekä arkkitehtuuriin, että sisustukseen.

Lapsena leikin arkkitehtia, piirsin koteja ja sisustuksia millimetripaperille kun olin seitsemänvuotias. Minulla oli kaikki mahdolliset viivaimet ja opettelin arkkitehtipiirrosten merkit ja symbolit.

Kerran, kauan sitten minua ehdotettiin asumista käsittelevän TV-ohjelman toimittajaksi. Siitä se alkoi, konkreettinen tutustuminen asumisen maailmaan sisältäpäin.

En tiedä kuinka monessa kodissa olen vieraillut, tuhansissa kuitenkin. Alkuaikoina se tyylien kirjo, mikä kauniissa kodeissa oli nähtävissä, oli valtava. Ja niin se on nytkin, mutta ei niissä kodeissa joista näemme eniten kuvia. Miksi?

Internet toi blogit ja nettikaupat. Nettikaupasta saa minkä tahansa tuotteen, minne tahansa maailmassa. Ensimmäinen trendituote, joka levisi kulovalkean tavoin suomalaisiin koteihin, oli Gantin tähtityyny. Sen jälkeen tähdet lennähtivät kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin tuotteisiin matoista kahvikuppeihin. Minusta näytti siltä, että tähtityyny haluttiin koteihin merkiksi. Se tarkoitti: harrastan sisustamista. Se oli edullinen tapa olla mukana sisustusbuumissa.

Mukaan buumiin tulivat pian sisustusblogit. Suurin osa blogeista käsitteli hyvin subjektiivisesti sisustamista oman kodin tai sen remontin kautta. Henkilökohtaisia juttuja on kiva lukea ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka joku ratkaisee omat sisustuspulmansa.

Blogit toivat myös ilmiön ”blogimatto” eli pian useissa blogeissa alkoi näkyä tiettyjä samoja tuotteita. Alettiin sisustaa blogikoteja. Samaan aikaan TV-katsojat protestoivat siitä kuinka paljon ”valkoisia” koteja ohjelmissa esiteltiin. Ne ärsyttivät katsojia. Kliinisyys ja tunne siitä, että niissä on mahdotonta asua, ärsytti.

Valkoisia koteja oli paljon. Yksi syy siihen on, että kokonaan valkoisella on helppoa luoda näyttävältä tuntuva sisustus. Yhden tai kahden värin paletissa ei tapahdu värivirheitä. Jos valkoisesta kodista haluaa persoonallisen tai mielenkiintoisen, se vaatii taitoa, osaamista ja rohkeutta. Sitä ei aina välttämättä löydy. Ja sisustuksessa on muitakin pointteja kuin värit. Mittasuhteet ja toimivuus tulevat ensin, sitten vasta muu.

Hanni Koroman suunnittelema Avata -kaappi

Hanni Koroman suunnittelema Avata-kaappi on tämän päivän perintökaappi. Loistavasti suunniteltu ja upeasti tehty kaappi, joka kestää sukupolvelta toiselle.
Kuva: Lokal

Hanni Koroman Avata kaappia saa mm. Lokalista

Avata kaappi aukeaa moneen suuntaan ja on kaunis katsella.

Avata kaappi aukeaa moneen suuntaan ja on kaunis katsella. Kuva: Katja Hagelstam

Suunnittelin aikoinaan T.i.l.a. –ohjelman rakenteen. Jokaisen palikan mikä ohjelmassa oli, ja kuinka pitkiä ne olivat. Suosikkini oli modernit klassikot –osio. Olen kirjoittanut lukemattoman määrän kahden minuutin tarinoita ja faktoja moderneista klassikoista, niiden historiasta ja tekijöistä. Rakastin kertoa noita tarinoita upeista tuotteista. Tuoli saattoi olla 1900-luvulta tai kauempaakin ja silti täysin tätä päivää. Klassikot ovat kuumaa kamaa sisustusblogien kuvakavalkadeissa, ja ne väsyttävät minua. Kuvat joissa ne esiintyvät näyttävät koteja, jotka ovat keskenään liian usein samankaltaisia, kuin myyntiesitteistä otettuja. Klassikoita voi olla, vaikka koti täynnä, mutta jos niiden esillepanosta puuttuu persoonallisuus, maku, oivallus ja idea, ne eivät sytytä vaan väsyttävät.

Onneksi trendi on muuttumassa ja uniikit esineet, puusepäntaito, historia ja käsityötaito ovat ytimessä niissä tuotteissa joita nyt halutaan. Se ei estä designklassikkojen käyttämistä, mutta toivottavasti tuo sisustuksiin ja blogeihin rohkeampaa otetta, enemmän tyylejä ja persoonaa.

Alvar Aallon suunnittelman tuolin kangas on korjattu

Sirpa Linnanmäki on korjannut Alvar Aallon suunnitteleman tuolin alkuperäiseen kankaaseen tulleet reiät. Vanhojen kankaiden sävyt ovat hienostuneita eikä uusi olisi vanhassa tuolissa yhtä sävykäs. Vanha ja käytetty on persoonallinen.

Sirpa Linnanmäki ”On arvokasta antaa uusi elämä vanhalle matolle tai ryijylle. Siinä tarvitaan materiaalien ja tekniikoiden tuntemusta, taitoa ja silmää. Rakastan sitä työtä, se on kulttuuriperinnön vaalimista. On tärkeää säästää hienoja käsityöaarteita jälkipolville ja siirtää perintöä ja tarinoita eteenpäin.”

Sirpa Linnanmäki omistaa Pore Helsinki liikkeen, jonka kautta hänen työhönsä voi tutustua ja korjauttaa vaikka itämaisen maton rispaantumat tai perintöryijyn.

pahasti revennyt itämainen matto

Aidot matot ovat käsityötä. Ne voidaan ja ne kannattaa korjata, vaikka koira olisi tehnyt näin julmaa jälkeä.

Puuta höylätään pöydäksi

Anttiina Oy tekee Pohjanmaalla pitkälle käsityönä kalusteita massiivipuusta.

Elävät pinnat, roso ja jopa rumat esineet ovat nousussa. Sanalla sanoen aitous. Jos aidosti pitää jostain esineestä, kuten pahkapöydästä (Maria Veitolan pahkapöytä oli esillä Habitaressa – jesss!) se ansaitsee olla esillä. Ja sen täytyy olla osa sisustusta juuri siksi, että se on tärkeä.

”Sisustuselementti” on minulle vaikea sana. Se tuo mieleeni koristeen tai asian, joka ostetaan kaupasta ilman mitään tunnesidettä. Sillä ei ole käyttöä, eikä sisustuksellista arvoa. Minulle se merkitsee tavaraa, jonka tuottaminen tuhoaa luontoa, eikä sen arvo kestä vuosia. Sen sijaan esine, joka on tehty pieteetillä ja kestää vuosikymmeniä on tämän päivän luksushankinta. Massiivipuu, aidot materiaalit, käsityö, kestävyys ja korjattavuus ovat arvoja, joista pidän. Ja myös se, että kun tuote voidaan korjata, niin se myös tehdään.

Eläköön persoonallisuus ja oma maku!

🖤

Hanna