Tyhmyys ei ole ilo vaikka se naurattaa!

- Äiti, mikä on tyhmä?

– Äiti, mikä on tyhmä?

Ai että sitä on kuulkaa tullut tyrittyä matkan varrella! Eniten tietysti tulee tyrittyä jos on ihan hirveässä paniikissa. Ennen vanhaan tallien ISOT TYTÖT olivat monesti niin uhkaavia, että siellä tuli lakaistuakin väärin, hätäpäissään. Jotkut opettajat ovat yhä niin pelottavia, että vähäisetkin kyvyt jäätyvät heti kun pitää ottaa ohjat. Eikö olekin kumma juttu? Edelleen, näin 48 vuoden iässä.

Juuri eräänä päivänä olin taas söheltämässä maneesissa kun eräs tyttöpolo oli ihan jorma otsassa yhden kiireisen hevosen kanssa. Ei meinannut kysyntä ja tarjonta kohdata missään vaiheessa, oli ns. ”yhteyttä valitsemanne hevoseen ei juuri nyt saatu” -tilanne. Näin tytön naamasta, että nyt vituttaa niin, ettei veri kierrä. Hevosella sen sijaan oli veijarimainen ilme kun se kipitti kylkimyyryä mahan alus täynnä jalkoja. Voin uskoa, että ratsastajaa korpesi. Väsyttävän jallituksen jälkeen hevo vihdoin taipui ihmisen pyynnön äärellä ja sopu saavutettiin. Itku siinä tuli silti tytölle. Hiippailin hefosellani hänen rinnalleen antamaan vertaistukea. Kerroin kuinka karmea Pullukka voi olla ja voi kunpa se jäisikin siihen. Että kuinka monta kertaa olen itkenyt nuorena ja kaupan päälle polkenut sateessa 12 km tallilta kotiin. Että usko pois, kyllä se siitä. Ihminen vaan on niin ankara itselleen! Se on ikävää, mutta siitä on myös hankala päästä eroon. Vähän niin kuin herpes.

Jälkikäteen naurattaa aina, tilanteen aikana ei huumoria löydy mistään. Kerrankin olin nukkunut kaksi yötä TODELLA huonosti ja menin sunnuntaiaamuna estekisoihin. Univaje vaikutti niin, että ratsastin ihan hyvin, mutta unohdin radan kaksi kertaa. Eräs rataduunareista huusi, että ”sä tarttet kartan ja kompassin”! Meinasin tappaa sen ihmisen. Olihan se hauska läppä, mutta sillä hetkellä se vaan oli liikaa. Ihmisen tuskaa ei saa vähätellä! Voi tapahtua pikaistuksissaan tehty surma.

Kerran, nuorna plikkana tein tallia viikonloppuna eräässä ratsastuskoulussa, jossa puolet tallista oli yksityisiä. Tunnetusti tuntsarit jäivät eloon ilman loimia ja erityismuonaa, mutta yksärit eivät. Niinpä niiden ovissa oli seikkaperäisiä tilityksiä missä järjestyksessä ja missä kulmassa pitää olla kuivaheinä ja missä märkä jne. Tulkitsin niitä sitten paniikissa, koska tiesin erityisesti yhden hevosenomistajan täyshulluksi. Olin jakanut koko porukalle heinät ja pidin sekunnin taukoa käytävällä. Ja kuinka ollakaan, tämä hulluhan tulikin kohtapuoliin huutamaan, että miksi en antanut hänen hevoselleen lainkaan heinää. Sanoin antaneeni, koska järjestyksessähän minä ne annan. Tietenkin. Ja kai ne hevoset juoksisivat läpi seinän, jos jäisivät ilman, kun kaverit saa. ”Et ole antanut, näenhän minä” huusi eukko, viitaten viimeisiä korsia järsivään hevoseensa. Kysyin varovasti, että voiko olla mahdollista, että se on syönyt ne, kun se tuossa näemmä närppii vielä jotain. No ei voinut olla mahdollista, vaan minä olen tyhmä ja huono. Asia selvä.

(Vinkki: jos koko elämäsi rakentuu yhden/kahden hevosen ympärille, ja pyrit rakentamaan niille maailman, jossa ei ole epäkohtia, rakenna oma talli. Näin voit rauhassa haukkua itsesi vaikka päivittäin. Tai olla haukkumatta, koska hommahan toimii.)

On niitä hauskojakin sattumuksia. Kerran tallillamme oli myynnissä kaksi melkein samannäköistä ponia. Toisella sattui olemaan TODELLA pienet korvat, niistä sen tunnistin. Lapselleni luvattiin tunti pikkukorvaisella ponilla. Sovittuna päivänä kökimme pihassa ja ihmettelimme missä poni on. No, se oli siirretty toiseen talliin tilanahtauden vuoksi. Siihen toiseen talliin oli toinen poni jo myyty. Ystävällinen tallilainen lupasi noutaa ponin naapuritallista ratsastukseen. Kivaa! Poni tuli piakkoin pihaan ja lapsi hyppäsi selkään. Hetken hölkättyään lapsi huomautti, että tuntuu vähän erilaiselta kuin viimeksi. Sitten katsoin korvia: ne oli liian suuret. Väärä poni. Hups! Mutta hyvin meni! Ja palautettiin poni.

Tarinan opetus: sattuuhan sitä.

PS: Niin ja supersankari, Sorjosesta Kultaisen Venlankin saanut Ville Virtanen oli menossa muutama kesä sitten Pullukalla ratsastamaan minun ollessa töissä. Annoin ohjeet ja auton. No eikö se ollut siellä kuulemma ollut jo harjailemassa yhtä 15 senttiä korkeampaa ruunaa, kunnes tallityöntekijä sanoi, että sulla on muuten väärä hevonen siinä.

 

Kurssia kurssin päälle

vilske1

Kakara ja Vilske KURSSILLA.

Taas tuli kutsu johonkin kurssille. Ihan ulkomailta tulee joku ja kertoo hevosen biomekaniikasta. Se on ihanaa. Hän kaiketi maalaa hevosen kylkeen kuvia luista ja lihaksista. On kiva tietää mitä tapahtuu kun hevonen liikkuu. Valtava kysymysmerkki jää killumaan ilmaan kurssin jälkeen: miten helvetissä toimin niin, että hevosen BIOMEKANIIKKA ei kärsi? Että se jää edes eloon?

Se tapahtuu joka ikinen kerta kun seuraan jonkun viisaan opastusta. Saattaa johtua syyllisestä olosta. Tunnen aina pistoksen sielussain, sillä en ole aivan varma millä kaikilla tyylilajeilla juuri tällä hetkellä varmistan hevosen kärsimyksen. Kyllä se on nimittäin taivahan niin, että tieto lisää tuskaa.

Mitä minulle sitten tapahtuu? Joka kerta kun käväisen jollain kurssilla, innostun. Näin kävi mm. istuntakurssin kanssa. Onnistuin kurssilla hirveän hyvin, LOPPUJEN LOPUKSI, mutta kotiin palattuani en osannut ratsastaa yhtään. Hevoseni ei kulkenut ns. MIHINKÄÄN saaduilla opeilla. Se suorastaan suuttui. Masennuin ja lähdin seuraavalle kurssille. Se taisi olla Hevosen ja ratsastajan hyvinvointipäivä Peuramaalla. Siellä oli kivaa, mutta hirveän ankea olo tuli siitä, kun kerrottiin miten huonosti liikutan ja ruokin hevostani, koska en ole rakentanut sille jotain ihme temppurataa, jossa ruoka on siroteltu pitkin pitäjää erinäisiin rasteihin. Myöskään en ollut toiminut oikein pyytäessäni hevoselta jotain NAPAKASTI. Etenkään ratsastaessa. Hevonen stressaantuu. Voi herran tähden, kuka ei? Eikö ratsastajan stressistä ole kukaan huolissaan?

(HUOM! En puhu ratsastustunneista, puhun muista kursseista.)

Saan kursseista ahdistuksen. Jokainen kurssi avaa minulle uuden mahdollisuuden syöksyä sementtiin. TIEDÄN, ajattele positiivisesti! Mieti, kuinka opit koko ajan. Voin kertoa, että oppi ei ole aina hyväksi. Toisinaan tulee olo, että hitto kaikki nämä vuodet homma on toiminut ihan hyvin ja nyt kun kävin kurssin, ahdistun ja mikään ei enää toimikaan. Make Nyman sanoi hienosti ukoille, jotka opettelivat aikuisena ratsastamaan: ”Kuvitelkaa, että tiedätte mitä teette. Hevonen aistii sen.” Se on neuvo minun makuuni!

Jos päähän tungetaan alun toista kymmentä uutta ideaa, varmuus katoaa. Mikä on pahempaa kuin epävarmuus hevosen kanssa? Epävarmuus aseen kanssa, kun karhu juoksee kohti.

On ihmisiä, jotka oppivat taskuperuutuksen, kun heille luetellaan faktat: käännä rattia ensin niin ja niin monta kierrosta tuonne, sitten sen ja sen verran tänne. Sitten käännät taas rattia sen verran tuonne. Sitten on niitä, jotka oppivat kun katsovat miten se taskuperuutus sujuu ja tekevät sen mukaan. Minä olen niitä viimeksi mainittuja.

Jumppauutisia: viikko on käyty voimailemassa ja olo on sen mukainen! Jalat kuin pökkelöt. Hauskaa oli se, että Personal Rainerini sanoi, että ”eikö se ratsastus ota persuukseen?” Ahhahhahaa! Pääsinpähän sanomaan, että tervetuloa testaamaan! Ei nimittäin ota! Aion todellakin dokumentoida teille, kun raahaan kaikkien urheilulajien erikoisasiamiehen hevosen selkään. Be warned!

T. Irmeli Hikipää

Törkeetä, tiedän.

Törkeetä, tiedän.

Onko ratsastajainliitto meitä varten?

Seurakisoissa on lähes aina hyvä meininki!

Seurakisoissa on lähes aina hyvä meininki!

Minä kuulun Ratsastajainliittoon. Olen kuulunut jo vuosikymmeniä. Ensimmäinen seura, johon halusin liittyä, oli E-VR, Etelä-Vantaan Ratsastajat. Tuntui tärkeältä kuulua joukkoon. Aiemmin en ollut edes älynnyt, että semmoisiakin on kuin ratsastusseura, puhumattakaan, että ne kuuluvat liittoon. Seuran puitteissa tehtiin kaikkea kivaa – käytiin reissuilla, kisattiin, tehtiin lehteä. Kameran puuttuessa piirsin kuvia tapahtumista. Sain muistaakseni hihamerkinkin.

Olen ollut pitkään myös Nurmijärven ratsastajien jäsen. Yhtenä vuonna saavutin seniorimestaruushopeaakin estekisoissa. Mikä tykki!

Tämän hetkinen seurani on Evitskogin ratsastajat. Seura on yksi osasyy tallin vaihtoon. ER on niin aktiivinen ja puuhakas yhteisö, että usein ei tarvitse lähteä tallinpihasta mihinkään, niin on tapahtumien keskipisteessä. Siksi ihmettelenkin mitä ihmeen hyötyä Ratsastajainliitosta on tälle kokonaisuudelle.

Olen ymmärtänyt, että Ratsastajainliitto on etujärjestö. Se ajaa meidän etujamme. Eduiksi katsotaan esimerkiksi liiton alaisten tallien valvominen. Vakuutukset on toinen mikä tulee mieleen. Ne ovat ihan hyviä asioita. Oneglma vaan on se, että ei tule mieleen mitään muuta. Paitsi se, että liiton useissa alajaostoissa on niin huono henki, etteivät komiteat pysty toimimaan. Riidankylväjien nimet ovat kaikilla tiedossa, mutta itse riidankylväjät eivät koe olevansa millään muotoa yhteistyökyvyttömiä. Huippu-urheilupuoli on naama nurinpäin vuodesta toiseen ja harrastaja ihmettelee mistäs tässä taas maksetaankaan korotettua kisamaksua.

Arvostan yli kaiken ihmisiä, jotka jaksavat olla positiivisia ja yrittää tehdä asioita, vaikka niiden eteneminen on mahdotonta henkilökemioiden takia. Tässä mallissa demokratia on järjettömin mahdollinen ratkaisu. Se johtaa siihen, että jokaisella on oikeus, mutta kenelläkään ei ole velvollisuutta. Suurinta mahdollista rohkeutta osoittaisi ihminen, joka ilmoittaisi olevansa liian kiivas, liian jästipäinen tai liian kova murjottamaan voidakseen jatkaa liiton porukoissa. Semmoisia siellä nyt on niin että riittää. Asioista suututaan, mutta sitä ei sanota kohteelle, vaan se ilmoitetaan maailmalle. Ja huom: kyse ei ole ekaluokkalaisista, vaan AIKUISISTA IHMISISTÄ. Murjottaminen on uusi musta.

Tätä menoa koko liitto invalidisoituu täysin. Asioita tehdään liiton puitteissa vain siksi, että sejase ei suutu ja siksi, että sejase saa myös joskus päättää jostain. Iso kuva hämärtyy ja ennen kaikkea maksaja – liiton jäsen – on täysin äimänä mistä maksaa.

Miten ihmeessä voi olla mahdollista, että JOKAINEN henkilö, joka on ollut hallituksen jäsen tai puheenjohtaja ja jonka kanssa olen jutellut, sanoo, että se on aivan sekopäiden hommaa. Järjellä ei ole sijaa niissä bileissä, pelkällä tunteella. Voiko olla, että siellä liiton päätöksenteossa mättää joku homma? En tiedä mistä tuli mieleen.

Kerronpa ihan kreisin jutun: avioeron voi hoitaa sivistyneesti, lasten huoltajuuden voi hoitaa sivistyneesti ja jopa uhkaavan maailmanrauhan voi hoitaa sivistyneesti. Miten ihmeessä yhtä ratsastajainliittoa ei voida hoitaa niin, että ME HALUAISIMME OLLA SEN PUOLELLA?

Ihanaa liittoa kaivaten,

Katja.