Leo Jokela sai vihdoin elämäkertansa

Leo Jokela (1927–1975) on kotimaisen elokuvan mystisimpiä ja rakastetuimpia näyttelijöitä. Useimmat muistavat hänet Komisario Palmu -elokuvien etsivä Kokkina tai Speden radiohupailujen papukaija G. Pula-ahona, jotkut myös Rautatie-tv-elokuvan Mattina tai vaikkapa humoristisesta rallista Nainen, poliisi ja taksi.

Kovin paljon muuta Jokelasta ei heti muistetakaan. Varhain kuollut lahjakkuus mielletään esihistorialliseksi hahmoksi, vaikka syntyi samana päivänä kuin Lasse Pöysti ja täyttäisi siis ensi vuonna ”vasta” 90 vuotta.

leo-jokela-kansiJokela oli rooleissaan vaitelias mies ja hän varasti huomion pikemminkin pienillä ilmeillä ja eleille kuin repliikeillään. Samanlainen hän oli myös yksityiselämässään. Edes haastatteluissa hän ei puhunut paljon, ja toimittajat varmistelivat etukäteen hänen vaimoltaan, onhan myös tämä paikalla – kun se Jokela ei puhu mitään.

Tästä syystä Leo Jokelan vaiheet ovat jääneet hämärään. Jotain tiedetään kyllä, mutta tieto on ollut hajallaan esimerkiksi monien näyttelijäelämäkertojen tai lehtijuttujen sivulauseissa. Jokelasta oli jo muutamia vuosia sitten elämäkerta tekeillä, mutta se ei koskaan valmistunut, tekijäkin on sittemmin edesmennyt. Tänä syksynä julkaistu Asko Alasen teos Leo Jokela  – vaatimaton sivuosien sankari (Paasilinna) tuli siis iloisena yllätyksenä.

Elokuvan ja musiikin tuntija Alanen on tehnyt kovan työn raapiessaan kaiken Jokelaa koskevan tiedon yksien kansien väliin (peräti 250 sivuun) lähteinään kirjat, lehtileikkeet ja esimerkiksi näyttelijäkollegoiden tarinat. Myös omaisten kautta saadaan raotettua yksityisyyden verhoa. Haastateltavien lista lähdeluettelossa johtaa harhaan: siinä mainitaan vain muutaman läheisen nimi, vaikka kirjassa tuntuu puhuvan suurempikin joukko Jokelan tunteneita.

Hausjärvellä syntynyt Jokela kävi teatterikoulun ja valmistui näyttelijäksi, mutta ei meinannut saada työtä mistään. Edes Teatterilehteen jätetty ilmoitus ei tepsinyt:

NÄYTTELIJÄ, joka on työskennellyt aikaisemmin tiili-, lasi- ja huonekalutehtaissa, ollut renkinä suurissakin maataloissa, suorittanut 3-vuotisen veturinlämmittäjäkoulun, osaa soittaa 4 kappaletta pianolla 1-kätisesti ja käynyt teatterikoulun vv. 1947-1950 hakee paikkaa. (Pituus 164 cm, ikä 24 v).

Kun töitä ei löytynyt, Jokela pestautui Fennada-Filmin palvelukseen maskeeraajaksi ja ajautui sitä kautta elokuvien pikkurooleihin. 1950-luvulla hänestä tuli suosittu sivuosien näyttelijä, mutta ainoan pääroolinsa valkokankaalla hän teki Aarne Tarkaksen elokuvassa Älä nuolase… (1962). Television aikakauden koittaessa Jokela oli suosittu näyttelijä varsinkin koomisemmissa osissa.

leo-jokela-3

Butler (Leevi Kuuranne) sekä iskuryhmä Virta (Matti Ranin), Kokki (Leo Jokela) ja Palmu (Joel Rinne) elokuvassa Komisario Palmun erehdys. Kuva: SF/Kavi ja Leo Jokela (Paasilinna, 2016).

Jokelan persoona kiehtoi jo hänen eläessään: hän harrasti neulomista ja kulki ympäriinsä salkku kädessä. Salkusta löytyivät kutimet ja kaksi pulloa valkoviiniä, joista hän antoi näyttelijäkavereidensakin hörpätä kulissien takana. Hän oli ahkera työmies, mutta ei työnarkomaani. Hän viihtyi mieluusti kotona toisen vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa sekä erityisen hyvin kesämökillään Vihtijärven rannalla.

Runsaan alkoholinkäytön seurauksena kehittynyt maksasairaus vei näyttelijän vain 48-vuotiaana. Sitä ennen hän ehti tehdä Matin roolin Kari Franckin ohjaamassa Rautatiessä (1973), josta oli hilkulla saada Jussi-patsaankin.

Alasen kirja on kulttuuriteko. Jokelan kuolemasta on jo yli 40 vuotta, joten tieto oli jo kiirekin saada talteen. Jokela-faneille teos on tärkeä ja sivistävä, lähdeteoksenakin hyvä.  Puutteista on mainittava liika luettelomaisuus, joka rasittaa lukijaa. Sen olisi voinut korvata perusteellisemmalla rooliluettelolla kirjan lopussa. Kirja kuitenkin piirtää hiljaisesta miehestä elävän muotokuvan.

Ja niistä kuvista puheen ollen: jo pelkästään Leo Jokelan ilmekavalkadia kirjan valokuvaliitteistä katsellessa tulee hyvälle tuulelle.

Leo Jokelan ikimuistoinen, spontaani laulusuoritus elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960). 

Ujo mies halusi yleisön eteen – Pentti Siimes 1929-2016

Pentti Siimes oli lapsena epätavallisen ujo. Puolalaissyntyisen isän, kirjapainotyöntekijä Paul Siimeksen (ent. Pawel Starkowski) ja ompelijaäitinsä Hilja Siimeksen esikoiseksi 10. syyskuuta 1929 syntynyt  poika ei kehdannut viitata koulussa, vaikka tiesi aina vastaukset opettajan esittämiin kysymyksiin. Tätä ominaisuutta hän kantoi mukanaan läpi elämänsä, vaikka yleisön edessä onnistui sen voittamaan. Ehkä juuri siksi Siimes tiesikin haluavansa näyttelijäksi.

– 10-vuotiaana kävelin usein Kansallisteatterin ohi ja joku ääni sanoi mulle, että tuo on tuleva työpaikkani, Pentti Siimes muisteli keväällä 2005.

Pentti Siimes kotonaan huhtikuussa 2005. Kuva Tuomas Marjamäki.

Pentti Siimes kotonaan huhtikuussa 2005. Kuva Tuomas Marjamäki.

Ennustus toteutui, ja Siimes valmistui teatterikoulusta vuonna 1953. Hän näytteli Suomen Kansallisteatterissa yli 40 vuotta kevääseen 1994 saakka. Tämän jälkeen hän teki vielä vierailuja sekä kotiteatteriinsa että Teatteri Jurkkaan, Helsingin kaupunginteatteriin ja Teatteri Avoimiin oviin.

Elokuvanäyttelemisen hän oli aloittanut jo paljon aiemmin. 17-vuotias Siimes nähtiin ensimmäisen kerran valkokankaalla vuonna 1946 pienessä sivuroolissa elokuvassa Nuoruus sumussa.

– Silloin lausuin ensimmäisen repliikkini. ”Oletsä jälleen ollut hummaamassa kun sä oot sen näkönen kun vanha nauris?”.

Erityisesti Suomen Filmiteollisuus alkoi käyttää Siimestä ahkerasti elokuvissaan. Ensimmäisinä vuosina erityisesti ohjaaja William Markus käytti Siimestä mielellään ja antoi hänelle vapaat kädet rakentaa roolinsa haluamallaan tavalla. Siimes esimerkiksi loi hajamielisen professorin hahmon Markuksen ohjaamaan Rakas varkaani -elokuvaan (1957), joka oli hänelle muullakin tapaa erityinen. Siinä hän ja hänen tuleva vaimonsa pääsivät ensimmäistä kertaa näyttelemään rakastavaista paria.

Tosielämässä Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää solmivat avioliiton ja pysyivät yhdessä yli 40 vuotta. Kolmesta tyttärestä kaksi, Tarja ja Paula valitsivat näyttelijän ammatin.

Siimeksen roolit olivat usein koomisia ainakin pinnaltaan. Määritelmä ei tietenkään sovi esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan (1955) hiljaiseen, velvollisuutensa valittamatta suorittavaan Määttään – yhteen Siimeksen unohtumattomimmista rooleista.

– En ole ikinä itse ajatellut, että olen komediassa paras. Olen kiitollinen siitä, että teatterissa olen saanut tehdä molempia. Filmit ja televisioviihde ovat leimanneet minut koomikoksi. Joskus se on vähän harmittanut, mutta onneksi olen saanut tehdä vakaviakin asioita, Siimes mietti.

Parhaimmillaan hän olikin ehkä juuri rooleissa, joissa tasapainoili huumorin ja tragedian välillä. Sellainen oli esimerkiksi Kaasua, komisario Palmu -elokuvan (1961) omaperäinen taiteilija Kurt Kuurna, joka oli Siimekselle haasteellinen.

– Kuurnan homoutta ei saanut paljastaa, mutta jotenkin sen piti ilmetä. Niin ettei tyhmempi tajua, mutta viisaampi on hiljaa.

Elokuvissa Komisario Palmun erehdys ja Tähdet kertovat, komisario Palmu Siimeksellä oli pienemmät roolit, mutta niissäkin hän osasi varastaa yleisön huomion. Härski iltapäivälehden toimittaja Nopsanen oli koomisempi kuin yksikään nykyisten sketsiohjelmien hahmoista.

Sketsejäkin Siimes pääsi tekemään. Vuonna 1965 hänellä oli televisiossa oma nimikkosarjansa ja 1970-luvulla Siimeksestä tuli yksi Spede Show’n ja Spede Pasasen elokuvien vakionäyttelijöistä. Pasasella oli tapana toimittaa näyttelijöille sketsiensä käsikirjoitukset vasta hieman ennen nauhoituksia, mutta Siimestä varten hän aikaisti kirjoittamista jopa parilla päivällä.

Siimeksestä ja Ritva Valkamasta tuli rakastettu koomikkopari Parempi myöhään -ohjelmaan, vaikka näyttelijöitä itseään huomio hieman kiusasi. Heidän luultiin olevan oikeastikin aviopari ja erityisesti tanssi Akun ja Iineksen hahmossa leimasi molempien uran moneksi vuodeksi eteenpäin.

pentti-ja-elina

Elina Pohjanpää ja Pentti Siimes Vääpeli Körmy – taisteluni -elokuvan kuvaustauolla heinäkuussa 1994. Kuva Tuomas Marjamäki.

Vaimonsa Elinan kanssa Siimes näytteli vielä Ere Kokkosen Vääpeli Körmy -elokuvissa sekä Suloinen myrkynkeittäjä -televisiosarjassa. 1990-luvun puolivälissä tieto rakkaan vaimon syövästä musersi Siimeksen mielen, ja tammikuussa 1996 alkoi haikea leskimiehen elämä.

Lohduttajakseen Siimes otti mustan schipperke-koiran Hipun, jonka kanssa teki vuosikausia lenkkejä Kruununhaan-kotinsa ympäristössä. Hippua silitellessään hän myös pohti, mikä vanhaa koomikkoa oikeasti naurattaa.

– En taida olla oikein kova nauramaan, mutta joskus naurattaa, kun Hippu haukkuu unissaan ja häntä heiluu. Ehkä se, kun koirat tapaavat toisiaan tai leikkipuistossa saa katsella pikkuisten lasten leikkiä. Tai ei se oikeastaan naurata, mutta tulee hyvälle tuulelle.

Viimeiset vuotensa Siimes eli poissa julkisuudesta sairastuttuaan vakavasti kymmenisen vuotta sitten. Syksyllä 2007 hän ilmoitti jäävänsä pois Kvartetti-näytelmästä, jossa näytteli yhdessä Ritva Valkaman, Lasse Pöystin ja Kyllikki Forssellin kanssa. Se oli näyttelijän uralle upea ja kunniakas lopetus. Huippusuosittu näytelmä oli pyörinyt Helsingin kaupunginteatterissa täysille katsomoille jo viiden vuoden ajan.

Pentti Siimes kuoli 27. lokakuuta 2016 pitkälliseen sairauteen 87-vuotiaana. Ensimmäinen ajatus Penan kuolemasta kuullessani oli: hänestä ei taatusti ollut kenelläkään pahaa sanottavaa. Suru-uutinen koskettaa omaisten lisäksi kaikkia hänen töitään teatterissa, valkokankaalla, televisiossa tai radiossa seuranneita.  Siimes sai rooleihinsa harvinaista lämpöä ja empatiaa, mikä tuskin koskaan ollut näyteltyä. Näyttelijän takana oli edelleen hieman ujo, mutta koko sydämestään ystävällinen herrasmies.


Lähteenä on käytetty kirjoittajan tekemää haastattelua kirjaan Naurattajat – suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907 (Edita).

Rasismi ei kiinnosta Pätkääkään

Uutispäivä on tähän mennessä ollut sen verran hiljainen, että otsikot pitää hakea niinkin kaukaa kuin 56 vuoden takaa. Tämän päivän kohu sikisi vuonna 1960 filmatusta elokuvasta Pekka ja Pätkä neekereinä – 13-osaiseksi kasvaneen Pekka Puupää -elokuvasarjan viimeisestä episodista, jonka Yle tänään taas kerran esitti.

62564Jo nimi kertoo, mistä on kysymys – harva älämölön nostaneista tuskin onkaan sen syvemmin perehtynyt elokuvan sisältöön. N-sanahan se siellä ilmiselvästi kummittelee, ja kyllä: sanaa viljellään leffan aikana vuolaasti, siinä kuullaan jopa Reino Helismaan sanoittama N——laulu.

Mites nyt näin?

Se selviäisi tietysti katsomalla koko 74-minuuttinen elokuva alusta loppuun. Tiivistettynä: Pekka Puupää ja hänen ystävänsä Pätkä lankkaavat naamansa tummiksi ja hakevat töitä ravintolasta, joka etsii palvelukseensa afroamerikkalaisia muusikoita. Elokuvan käsikirjoittaja Reino Helismaa tai ohjaaja Aarne Tarkas ovat saaneet idean varmaankin kolme vuotta aiemmasta elokuvasta Pekka ja Pätkä ketjukolarissa, jossa sankarukset kiehuivat mustiksi lankattujen ihmissyöjien (Siiri Angerkoski ja Armas Jokio) padassa. Samaisessa elokuvassa talonmies Pikkarainen muuten esitti intiaanipäällikkö Istuvaa Puhvelia.

Onko tämä hauskaa?

Tuskin enää, varmaankin oli aikoinaan.

pekkajapatkaYksi farssin perusasetelmia on muuntautuminen joksikin muuksi mitä oikeasti on. Yleisimpiä vitsejä on miehen pukeutuminen naiseksi tai naisen mieheksi. Pekka ja Pätkä -sarjassa huumoria on revitty muun muassa Pätkästä vauvana ja Pekasta puistotätinä. Herrat ovat olleet vuoroin keksijöitä, mestarimaalareita, rauhanturvaajia, salapoliiseja ja lumimiehen metsästäjiä. Kukaan ei pahoittanut mieltään, eivät tummaihoisetkaan. Heitä ei 1950-luvulla Suomessa juuri ollut eikä niihin harvoihinkaan käsittääkseni ole silloin suhtauduttu vihamielisesti.

N-sana ei ollut elokuvan tekovuonna tarkoituksella loukkaava eikä elokuvan tekijöillä ole ollut mitään syytä lietsoa vihaa mustaihoisia kohtaan. Aivan toinen juttu ovat esimerkiksi Tintti-sarjakuvat tai wanhat kunnon länkkärit, jossa valkoinen mies varta vasten alistaa muita rotuja.

Kannattaako suuttua?

Ei kannattaisi. Pekka ja Pätkä neekereinä esitetään nyt kuudennen kerran 2000-luvulla eikä aiemmin tästä tai muista Puupää-elokuvista ole noussut kummempaa kohua.

Pekka ja Pätkä neekereinä ei halua kenellekään pahaa. Se ei naura mustille, vaan valkoisille, jotka kömpelösti yrittävät esittää mustia. Nykyaikana katsottuna elokuva antaa lähinnä mahdollisuuden kurkistaa vuosikymmenten taakse: ennen oli ennen ja siitä on päästy paljon eteenpäin. Enää ei ajeta autoillakaan ilman turvavöitä tai tupakoida lasten läsnä ollessa.

Asiasta kohkaaminen sataa lähinnä rasistien laariin, jotka tästäkin metelöinnistä saavat taas uutta vettä myllyynsä ja pääsevät osoittamaan, kuinka rasismia vastustavat ehtivät tai viitsivät tarttua lillukanvarsiin.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?

N-sanat on jo sensuroitu makeis- ja elintarviketeollisuudesta, Agatha Christien klassikkokirjan nimestä ja toimittajien ammattikunnan lempinimestä. Pitäisikö tästä elokuvastakin?  Aika vaikeaa se olisi: poistettavia kohtauksia on niin paljon, että filmistä jäisi sensuroinnin jäljiltä vain hyödytön torso. Hyllyttämällä Puupää-sarjan kokonaisuuskin kärsisi elokuvan kokoisen tappion. Mitä jos antaisi asian vain olla?

Onko elokuva hyvä?

Ei. Puupää-sarjan omalla mitta-asteikoillakin se on heikoimpia lenkkejä. Pekka ja Pätkä -elokuvia suollettiin Suomen Filmiteollisuuden liukuhihnalta jopa kolmen leffan vuosivauhdilla, ja ideat alkoivat olla auttamatta vähissä. Siihen asti Puupäät olivat turvanneet Pätkän-rooliinsa leimaantuneen Masa Niemen elannon, ja lopun häämöttäessä Niemi päätti itse päivänsä Tampereella Pyynikin majassa keväällä 1960.

Pitääkö rasismi tuomita?

Pitää.