Pyhä jysäys!

Mielikuva Pyhätunturin hiihtokeskuksessa järjestettävästä Pyhä Winter Unplugged –tapahtumasta (PWU) oli kovin erilainen kuin nyt, kun sen on itse kokenut. Ajattelin nimittäin, että Colorado-ravintolan nurkkaan on pykätty esiintymislava, jossa kourallinen suomalaisartisteja käy vuorollaan heittämässä oman settinsä, kansa tanssii ja juo olutta, ja loput yöstä soitetaankin kaiuttimista 1970-luvun diskohittejä. Olin taas kerran väärässä, ja nyt suorastaan hengästyttää muistellessa festivaalin kahta ensimmäistä iltaa, torstaita ja perjantaita.

Tuure Kilpeläisen Autiosaari räjäytti pankin. Ja se oli vasta alkua.

Tuure Kilpeläisen Autiosaari räjäytti pankin. Ja se oli vasta alkua.

 

Hotellin Colorado-ravintolaan oli pystytetty kaikkiaan kolme esiintymislavaa, joista pienimmälle nousi Aapo Niinisen ja Kimmo Nummisen muodostama trubaduuriyhtye Kalevauva.fi. Bändin kummallinen nimi selittyy sillä, että kaksikko esittää suositulta Vauva-lehden keskustelufoorumilta poimittuja keskusteluja suomalaisen kansanmusiikin muodossa. Idea on niin älytön, että yleisö villiintyi heti vitsin ymmärrettyään ja alkoi laulaa mukana. Kalevauva tulkitsi vetävästi ja naama peruslukemilla muun muassa keskustelut Pitääkö synnytyksessä olla todellakin alapää paljaana, Kuorsaava kissa ja Tinder Horror Story.

Ennen kuin Kalevauva ehti lopettaa, heidän seurakseen marssi Jaakko Laitinen & Väärä Raha, joka puolestaan esittää balkanilaista musiikkia yhdistettynä suomalaiseen iskelmään! Pohjoisen miehistä muodostava yhtye esiintyi keskellä ravintolasalia ihmisten joukossa ja sai sekin juhlakansan villiintymään ennen illan pääesiintyjiä.

Kolmantena uutena tuttavuutena kuultiin yhtyettä Tilhet, pajut ja muut, jolle on helppo ennustaa menestystä lähitulevaisuudessa.

IMG_8773

Tuure Kilpeläisen ääni oli hieman käheä aloittaessaan oman esityksensä itse itseään kitaralla säestäen. Hänen oma Kaihon Karavaani -bändinsä ei ollut paikalla, joten ehdin jo kuvitella Tuuren odotetun esityksen jäävän vaisuksi. Mutta ei hätää: Tuuren seuraan liittyivät Suomen ehkä kovimmat livemuusikot Lenni-Kalle Taipale, Marzi Nyman, Kalle Torniainen, Osmo Ikonen ja Sami Pitkämö. On vaikea kuvitella enemmän lahjakkuutta samalle lavalle.

 

Totta kai Tuure esitti tutut hittinsä Valon pisaroita ja Autiosaaren, mutta suurempi yllätys oli kun hän vaihtoi tyylilajin ”stadionrockiin” karjumalla Bruce Springsteenin Hungry Heartin täysin Pomon elein ja ainakin suomalaisittain hänen saappaansa täyttäen. Käheydestä ei ollut enää tietoakaan.

Seuraavana iltana bileet jatkuivat, ja Lenni-Kalle all stars –orkestereineen oli edelleen paikalla. Nyt tähtivieraina olivat Heikki Silvennoinen ja Kari Peitsamo. Aivan yhtä sulavasti tänäkin iltana soittajat löysivät yhteisen sävelen ja rytmin eivätkä bileet olisi voineet parantua. Bändin liiderit vaihtuivat vuorollaan ja välillä jokainen soittaja sai oman soolonsa.

Lenni-Kalle Taipaleen irrottelua perjantai-iltana.

Pyhä Winter Unplugged on elokuun ensimmäisellä viikolla järjestettävän Pyhä Unpluggedin talvisempi sisartapahtuma. Kesäfestareista on saatu nauttia jo parikymmentä vuotta, PWU:sta muutaman vuoden vähemmän.

Pysäytin Pyhätunturin kiireisimmän miehen, festivaalin puuhamiehen Mato Valtosen selittämään, mikä näiden festareiden idea oikeastaan on.

Resepti on yllättävän yksinkertainen. Hommataan tunturiin parhaat mahdolliset muusikot ja annetaan heidän hoitaa loput.

– Joku tänne tullut artisti on joskus kysellyt, moneltako hänen pitää soittaa ja kuinka monta biisiä. Olen sanonut, että en minä tiedä – sopikaa keskenänne. Niin se on paljon kivempaa!

Mato Valtosen mukaan yleisö on yksi tapahtuman esiintyjistä. Se kuuntelee, tanssii ja laulaa mukana, mutta ei häiritse artisteja. Tästä syystä esitykset voivat olla hyvinkin spontaaneja; esimerkiksi Lenni-Kalle kavereineen lasketteli rinneravintolaan monot jalassa, soitti muutaman biisin ja jatkoi matkaansa. Yllätyskeikkoja pääsee seuraamaan Pyhätunturin eri ravintoloissa pitkin päivää.

Tarkkaa käsikirjoitusta ei ohjelmistosta ole, eikä kukaan tiedä mihin ilta lopulta päättyy.

– Kun näin Palefacen ja Juha Tapion laulavan yhdessä samaan mikrofoniin, totesin nähneeni kaiken, Mato nauraa.

Mato

Mato Valtonen keksi idean Pyhä Unplugged -tapahtumasta parikymmentä vuotta sitten.

Kesän Pyhä Unplugged onkin sitten ihan oma juttunsa. Sen voima on paitsi artisteissa myös Lapin jylhässä luonnossa. Musiikkiesitykset järjestetään jumalaisen kauniissa Aittakurussa, jonne luonto on muovannut oman amfiteatterinsa.

– Jonkun kerran esiintyjät ovat purskahtaneet itkuun nähdessään, missä heidän pitäisi esiintyä. Pyhä Unpluggedissa biisien aikana ei puhuta, vaan yleisö keskittyy täysillä kuuntelemaan musiikkia. Laulajat saavat sanomansa varmasti kuuluviin, Mato Valtonen sanoo.

Lopuksi hän kertoo muutaman vuoden takaa tapauksen, joka nostattaa kuulijalla karvat pystyyn.

– Teemana oli elokuvamusiikki. Peter von Bagh luennoi, minkä päätteeksi Mari Palon oli tarkoitus laulaa Singing In The Rain. Taivas oli täysin kirkas, mutta yhtäkkiä pieni sadepilvi purjehti Aittakurun ylle. Kun Mari Palo aloitti laulunsa, taivas repesi ja alkoi sataa raivoisasti – lopulta jopa rakeita. Mari vain lauloi, ja kun laulu loppui, loppui myös sade. Yleisö nauroi hysteerisesti, että mitä tapahtui.

Tämän jälkeen Mato Valtonen päätti, että yhdellä bändillä on Pyhä Unpluggediin porttikielto – ainakin jyrkkään ja kivikkoiseen Aittakuruun.

– Sen verran taikauskoinen olen, ettei The Rolling Stonesilla ole sinne mitään asiaa!

 

 

Leo Jokela sai vihdoin elämäkertansa

Leo Jokela (1927–1975) on kotimaisen elokuvan mystisimpiä ja rakastetuimpia näyttelijöitä. Useimmat muistavat hänet Komisario Palmu -elokuvien etsivä Kokkina tai Speden radiohupailujen papukaija G. Pula-ahona, jotkut myös Rautatie-tv-elokuvan Mattina tai vaikkapa humoristisesta rallista Nainen, poliisi ja taksi.

Kovin paljon muuta Jokelasta ei heti muistetakaan. Varhain kuollut lahjakkuus mielletään esihistorialliseksi hahmoksi, vaikka syntyi samana päivänä kuin Lasse Pöysti ja täyttäisi siis ensi vuonna ”vasta” 90 vuotta.

leo-jokela-kansiJokela oli rooleissaan vaitelias mies ja hän varasti huomion pikemminkin pienillä ilmeillä ja eleille kuin repliikeillään. Samanlainen hän oli myös yksityiselämässään. Edes haastatteluissa hän ei puhunut paljon, ja toimittajat varmistelivat etukäteen hänen vaimoltaan, onhan myös tämä paikalla – kun se Jokela ei puhu mitään.

Tästä syystä Leo Jokelan vaiheet ovat jääneet hämärään. Jotain tiedetään kyllä, mutta tieto on ollut hajallaan esimerkiksi monien näyttelijäelämäkertojen tai lehtijuttujen sivulauseissa. Jokelasta oli jo muutamia vuosia sitten elämäkerta tekeillä, mutta se ei koskaan valmistunut, tekijäkin on sittemmin edesmennyt. Tänä syksynä julkaistu Asko Alasen teos Leo Jokela  – vaatimaton sivuosien sankari (Paasilinna) tuli siis iloisena yllätyksenä.

Elokuvan ja musiikin tuntija Alanen on tehnyt kovan työn raapiessaan kaiken Jokelaa koskevan tiedon yksien kansien väliin (peräti 250 sivuun) lähteinään kirjat, lehtileikkeet ja esimerkiksi näyttelijäkollegoiden tarinat. Myös omaisten kautta saadaan raotettua yksityisyyden verhoa. Haastateltavien lista lähdeluettelossa johtaa harhaan: siinä mainitaan vain muutaman läheisen nimi, vaikka kirjassa tuntuu puhuvan suurempikin joukko Jokelan tunteneita.

Hausjärvellä syntynyt Jokela kävi teatterikoulun ja valmistui näyttelijäksi, mutta ei meinannut saada työtä mistään. Edes Teatterilehteen jätetty ilmoitus ei tepsinyt:

NÄYTTELIJÄ, joka on työskennellyt aikaisemmin tiili-, lasi- ja huonekalutehtaissa, ollut renkinä suurissakin maataloissa, suorittanut 3-vuotisen veturinlämmittäjäkoulun, osaa soittaa 4 kappaletta pianolla 1-kätisesti ja käynyt teatterikoulun vv. 1947-1950 hakee paikkaa. (Pituus 164 cm, ikä 24 v).

Kun töitä ei löytynyt, Jokela pestautui Fennada-Filmin palvelukseen maskeeraajaksi ja ajautui sitä kautta elokuvien pikkurooleihin. 1950-luvulla hänestä tuli suosittu sivuosien näyttelijä, mutta ainoan pääroolinsa valkokankaalla hän teki Aarne Tarkaksen elokuvassa Älä nuolase… (1962). Television aikakauden koittaessa Jokela oli suosittu näyttelijä varsinkin koomisemmissa osissa.

leo-jokela-3

Butler (Leevi Kuuranne) sekä iskuryhmä Virta (Matti Ranin), Kokki (Leo Jokela) ja Palmu (Joel Rinne) elokuvassa Komisario Palmun erehdys. Kuva: SF/Kavi ja Leo Jokela (Paasilinna, 2016).

Jokelan persoona kiehtoi jo hänen eläessään: hän harrasti neulomista ja kulki ympäriinsä salkku kädessä. Salkusta löytyivät kutimet ja kaksi pulloa valkoviiniä, joista hän antoi näyttelijäkavereidensakin hörpätä kulissien takana. Hän oli ahkera työmies, mutta ei työnarkomaani. Hän viihtyi mieluusti kotona toisen vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa sekä erityisen hyvin kesämökillään Vihtijärven rannalla.

Runsaan alkoholinkäytön seurauksena kehittynyt maksasairaus vei näyttelijän vain 48-vuotiaana. Sitä ennen hän ehti tehdä Matin roolin Kari Franckin ohjaamassa Rautatiessä (1973), josta oli hilkulla saada Jussi-patsaankin.

Alasen kirja on kulttuuriteko. Jokelan kuolemasta on jo yli 40 vuotta, joten tieto oli jo kiirekin saada talteen. Jokela-faneille teos on tärkeä ja sivistävä, lähdeteoksenakin hyvä.  Puutteista on mainittava liika luettelomaisuus, joka rasittaa lukijaa. Sen olisi voinut korvata perusteellisemmalla rooliluettelolla kirjan lopussa. Kirja kuitenkin piirtää hiljaisesta miehestä elävän muotokuvan.

Ja niistä kuvista puheen ollen: jo pelkästään Leo Jokelan ilmekavalkadia kirjan valokuvaliitteistä katsellessa tulee hyvälle tuulelle.

Leo Jokelan ikimuistoinen, spontaani laulusuoritus elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960). 

Ujo mies halusi yleisön eteen – Pentti Siimes 1929-2016

Pentti Siimes oli lapsena epätavallisen ujo. Puolalaissyntyisen isän, kirjapainotyöntekijä Paul Siimeksen (ent. Pawel Starkowski) ja ompelijaäitinsä Hilja Siimeksen esikoiseksi 10. syyskuuta 1929 syntynyt  poika ei kehdannut viitata koulussa, vaikka tiesi aina vastaukset opettajan esittämiin kysymyksiin. Tätä ominaisuutta hän kantoi mukanaan läpi elämänsä, vaikka yleisön edessä onnistui sen voittamaan. Ehkä juuri siksi Siimes tiesikin haluavansa näyttelijäksi.

– 10-vuotiaana kävelin usein Kansallisteatterin ohi ja joku ääni sanoi mulle, että tuo on tuleva työpaikkani, Pentti Siimes muisteli keväällä 2005.

Pentti Siimes kotonaan huhtikuussa 2005. Kuva Tuomas Marjamäki.

Pentti Siimes kotonaan huhtikuussa 2005. Kuva Tuomas Marjamäki.

Ennustus toteutui, ja Siimes valmistui teatterikoulusta vuonna 1953. Hän näytteli Suomen Kansallisteatterissa yli 40 vuotta kevääseen 1994 saakka. Tämän jälkeen hän teki vielä vierailuja sekä kotiteatteriinsa että Teatteri Jurkkaan, Helsingin kaupunginteatteriin ja Teatteri Avoimiin oviin.

Elokuvanäyttelemisen hän oli aloittanut jo paljon aiemmin. 17-vuotias Siimes nähtiin ensimmäisen kerran valkokankaalla vuonna 1946 pienessä sivuroolissa elokuvassa Nuoruus sumussa.

– Silloin lausuin ensimmäisen repliikkini. ”Oletsä jälleen ollut hummaamassa kun sä oot sen näkönen kun vanha nauris?”.

Erityisesti Suomen Filmiteollisuus alkoi käyttää Siimestä ahkerasti elokuvissaan. Ensimmäisinä vuosina erityisesti ohjaaja William Markus käytti Siimestä mielellään ja antoi hänelle vapaat kädet rakentaa roolinsa haluamallaan tavalla. Siimes esimerkiksi loi hajamielisen professorin hahmon Markuksen ohjaamaan Rakas varkaani -elokuvaan (1957), joka oli hänelle muullakin tapaa erityinen. Siinä hän ja hänen tuleva vaimonsa pääsivät ensimmäistä kertaa näyttelemään rakastavaista paria.

Tosielämässä Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää solmivat avioliiton ja pysyivät yhdessä yli 40 vuotta. Kolmesta tyttärestä kaksi, Tarja ja Paula valitsivat näyttelijän ammatin.

Siimeksen roolit olivat usein koomisia ainakin pinnaltaan. Määritelmä ei tietenkään sovi esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan (1955) hiljaiseen, velvollisuutensa valittamatta suorittavaan Määttään – yhteen Siimeksen unohtumattomimmista rooleista.

– En ole ikinä itse ajatellut, että olen komediassa paras. Olen kiitollinen siitä, että teatterissa olen saanut tehdä molempia. Filmit ja televisioviihde ovat leimanneet minut koomikoksi. Joskus se on vähän harmittanut, mutta onneksi olen saanut tehdä vakaviakin asioita, Siimes mietti.

Parhaimmillaan hän olikin ehkä juuri rooleissa, joissa tasapainoili huumorin ja tragedian välillä. Sellainen oli esimerkiksi Kaasua, komisario Palmu -elokuvan (1961) omaperäinen taiteilija Kurt Kuurna, joka oli Siimekselle haasteellinen.

– Kuurnan homoutta ei saanut paljastaa, mutta jotenkin sen piti ilmetä. Niin ettei tyhmempi tajua, mutta viisaampi on hiljaa.

Elokuvissa Komisario Palmun erehdys ja Tähdet kertovat, komisario Palmu Siimeksellä oli pienemmät roolit, mutta niissäkin hän osasi varastaa yleisön huomion. Härski iltapäivälehden toimittaja Nopsanen oli koomisempi kuin yksikään nykyisten sketsiohjelmien hahmoista.

Sketsejäkin Siimes pääsi tekemään. Vuonna 1965 hänellä oli televisiossa oma nimikkosarjansa ja 1970-luvulla Siimeksestä tuli yksi Spede Show’n ja Spede Pasasen elokuvien vakionäyttelijöistä. Pasasella oli tapana toimittaa näyttelijöille sketsiensä käsikirjoitukset vasta hieman ennen nauhoituksia, mutta Siimestä varten hän aikaisti kirjoittamista jopa parilla päivällä.

Siimeksestä ja Ritva Valkamasta tuli rakastettu koomikkopari Parempi myöhään -ohjelmaan, vaikka näyttelijöitä itseään huomio hieman kiusasi. Heidän luultiin olevan oikeastikin aviopari ja erityisesti tanssi Akun ja Iineksen hahmossa leimasi molempien uran moneksi vuodeksi eteenpäin.

pentti-ja-elina

Elina Pohjanpää ja Pentti Siimes Vääpeli Körmy – taisteluni -elokuvan kuvaustauolla heinäkuussa 1994. Kuva Tuomas Marjamäki.

Vaimonsa Elinan kanssa Siimes näytteli vielä Ere Kokkosen Vääpeli Körmy -elokuvissa sekä Suloinen myrkynkeittäjä -televisiosarjassa. 1990-luvun puolivälissä tieto rakkaan vaimon syövästä musersi Siimeksen mielen, ja tammikuussa 1996 alkoi haikea leskimiehen elämä.

Lohduttajakseen Siimes otti mustan schipperke-koiran Hipun, jonka kanssa teki vuosikausia lenkkejä Kruununhaan-kotinsa ympäristössä. Hippua silitellessään hän myös pohti, mikä vanhaa koomikkoa oikeasti naurattaa.

– En taida olla oikein kova nauramaan, mutta joskus naurattaa, kun Hippu haukkuu unissaan ja häntä heiluu. Ehkä se, kun koirat tapaavat toisiaan tai leikkipuistossa saa katsella pikkuisten lasten leikkiä. Tai ei se oikeastaan naurata, mutta tulee hyvälle tuulelle.

Viimeiset vuotensa Siimes eli poissa julkisuudesta sairastuttuaan vakavasti kymmenisen vuotta sitten. Syksyllä 2007 hän ilmoitti jäävänsä pois Kvartetti-näytelmästä, jossa näytteli yhdessä Ritva Valkaman, Lasse Pöystin ja Kyllikki Forssellin kanssa. Se oli näyttelijän uralle upea ja kunniakas lopetus. Huippusuosittu näytelmä oli pyörinyt Helsingin kaupunginteatterissa täysille katsomoille jo viiden vuoden ajan.

Pentti Siimes kuoli 27. lokakuuta 2016 pitkälliseen sairauteen 87-vuotiaana. Ensimmäinen ajatus Penan kuolemasta kuullessani oli: hänestä ei taatusti ollut kenelläkään pahaa sanottavaa. Suru-uutinen koskettaa omaisten lisäksi kaikkia hänen töitään teatterissa, valkokankaalla, televisiossa tai radiossa seuranneita.  Siimes sai rooleihinsa harvinaista lämpöä ja empatiaa, mikä tuskin koskaan ollut näyteltyä. Näyttelijän takana oli edelleen hieman ujo, mutta koko sydämestään ystävällinen herrasmies.


Lähteenä on käytetty kirjoittajan tekemää haastattelua kirjaan Naurattajat – suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907 (Edita).