Intohimo, vimma ja viha

Asuin vuosikymmeniä sitten muutaman vuoden Tampereella. Kun äitini tuli kylään, hän tiesi mistä saa ostaa Suomen tyylikkäimmän takin. Se oli tietenkin Sara Hildénin myymälä. Kun äiti sovitti takkia, myymälän puolella pyörähti tehokkaan ja hieman pelottavan näköinen liikkeen omistaja, Sara Hildén (1905-1993). Esimiehenä kuulemma vaativa, mutta omistaan huolen pitävä.

Vuosia myöhemmin katselin Sara Hildénin taidemuseossa valtavaa taiteilija Erik Enrothin (1917-1975) kokoelmaa. Vahvoja ekspressionistisia maalauksia ei voi ohittaa välinpitämättömänä, ne haastavat katsojan ja paljastavat paljon taiteilijan sielunelämästä ja arvomaailmasta.

 

Erik Enroth ja Sara Hildén rakastivat toisiaan intohimoisesti. Lopulta rakkaus kääntyi vihaksi ja katkeruudeksi (kuva Kari Sunnari).

Erik Enroth ja Sara Hildén rakastivat toisiaan intohimoisesti. Lopulta rakkaus kääntyi vihaksi ja katkeruudeksi (kuva Kari Sunnari).

Sara Hildénin ja Erik Enrothin raju, lopulta sairaita piirteitä saanut liitto sai alkunsa vuonna 1940-luvun lopulla. Köyhistä oloista menestykseen etenevä liikenainen ja alun perin yhtä köyhä taiteilija solmivat avioliiton. Hildén ryhtyi Enrothin mesenaatiksi, rahoittamaan rakastamansa miehen työtä. Liitto hajosi lopulta mahdottomaan: mesenaatti kuvitteli voivansa omistaa taiteilijan sielun, tämän luomisvoiman ja vapauden. Taiteilija karkaili maailmalle, joi liikaa, eikä lopulta kestänyt kultaista häkkiä, johon hänet oli suljettu.

Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik -näytelmä Tampereen Työväen Teatterissa on ennen kaikkea kahden vahvan näyttelijän riemuvoitto.

Erik Enroth myi sielunsa Sara Hildénille, kun tämä alkoi rahoittaa hänen taidettaan (kuva Kari Sunnari).

Erik Enroth myi sielunsa Sara Hildénille, kun tämä alkoi rahoittaa hänen taidettaan (kuva Kari Sunnari).

Teija Auvinen on Sara Hildéninä päämäärätietoinen nainen, jonka inhimilliset tunteet peittyvät lopulta oman kuvitelmaan, että hän voi omistaa taiteen ja myymälöittensä ohessa myös ihmisen. Ilkka Heiskanen Erik Enrothina tuo esille roolissaan taiteilijan villin luomisvoiman, tuskan ja ahdistuksen.

Saran ja Erikin liitossa oli paljon intohimoa ja rakkautta, lopulta niin suurta ahdistusta, että se kääntyi vihaksi. Sitten avioeroon ja katkeraan oikeudenkäyntiin Erik Enrothin taulujen tekijänoikeuksista.

Korkein oikeus päätti vuonna 1976, että tekijänoikeudet olivat taiteilijan. Hän oli kuitenkin jo kuollut. Avioerossa Sara Hildénille jäi 322 Erik Enrothin teosta.

Eino Salmelaisen näyttämön takaseinään heijastuu Enrothin maalauksia. Hienon lavastuksen on suunnitellut Reija Hirvikoski (kuva Kari Sunnari).

Eino Salmelaisen näyttämön takaseinään heijastuu Enrothin maalauksia. Hienon lavastuksen on suunnitellut Reija Hirvikoski (kuva Kari Sunnari).

Shrek herätti lapsen minussa

IKJ eli Iso Kiltti Jätti, sitten Rölli ja Kaikkien Aikojen salaisuus. Nyt  Shrek, Jättimusikaali Helsingin kaupunginteatterissa. Lapsille suunnatut tarinat ovat lohduttaneet minua tässä maailman kaaoksessa, joka tulvii huonoja ja vieläkin huonompia uutisia.

Vai ovatko tarinat vain lapsille suunnattuja? Eivät! Tehdessäni aikoinaan Helsingin yliopistossa kirjallisuuden laudaturtyötä Muumikirjojen filosofiasta, Tove Jansson sanoi, ettei hän kirjoita lapsille, vaan lapselle itsessään.

Kaupunginteatterin Shrek on humaani satu erilaisuuden hyväksymisestä ja enemmänkin. Kuten teatterin uutena johtajana ensi vuoden alussa aloittava Shrekin ohjaaja Kari Arffman sanoi jutellessamme juuri ennen ensi-illan alkua: ”Toisen ihmisen erilaisuuden voi hyväksyä vasta sitten, kun on hyväksynyt itsensä ja ainutlaatuisuutensa.”

Arffman tietää mistä Shrekin kohdalla puhuu. Hän ohjasi sen ennen Helsinkiä Jyväskylän kaupunginteatteriin ja näytteli musikaalissa pahista, lordi Farquaadia. Aivan kuten nytkin – tosin ensi-iltamiehityksessä roolissa nähtiin erinomainen Antti Timonen. Rooli on fyysisesti vaativa, sillä Farquaad on lyhyt heppu. Siksi näyttelijä joutuu kulkemaan polvillaan. Ratkaisu on nerokas: omat jalat ovat mustan viitan kätköissä, polvien edessä on lyhyet tekojalat.

Farquaad Antti Timonen joutuu koville kävellessään roolissaan polvillaan. Laulu soi silti yhtä upeasti kuin Timosella aina. Kuva © Tapio Vanhatalo

Farquaad Antti Timonen joutuu koville kävellessään roolissaan polvillaan. Laulu soi silti yhtä upeasti kuin Timosella aina (kuva Tapio Vanhatalo).

Jättimusikaali on myös huippumusikaali, ihan kaikilla kriteereillä mitaten. Tanssiryhmä, orkesteri, lavastus ja puvustus ovat kansainvälistä tasoa. Niin myös pääosien esittäjät.

Ensi-iltamiehityksen Shrek oli Petrus Kähkönen, jo monessa nähty nuori näyttelijä, laulaja. Laulu soi komeasti, ja roolissa on liikuttavaa lempeyttä ja äksyilyä ennen kuin Shrek löytää onnensa. Shrekin paras kaveri Aasi, Matti Leino on mukana joka näytöksessä. Aasinpuvun sisällä tulee niin kuuma, että hikeä pukkaa kuin maratonjuoksussa. Kari Arffman paljasti, että Leinolle on kehitetty aivan erityinen suoloja ja sokeria sisältävä tankkausjuoma. Aasi on yhtä suulas ja nokkela kuin Shrek-animaatiossakin. Hurmaavan nokkela ja nenäkäs!

Anna-Maija Tuokko, Matti Leino ja Petrus Kähkösen kanssa Shrekinä vuorotteleva Jon-Jon Geitel (kuva Tapio Vanhatalo)

Anna-Maija Tuokko, Matti Leino ja Petrus Kähkösen kanssa Shrekinä vuorotteleva Jon-Jon Geitel (kuva Tapio Vanhatalo).

Anna-Maija Tuokko tekee komean paluun kaupunginteatteriin äitiysloman jälkeen Fionan roolissa. Hänet nähtiin jo kesällä Heinolan kesäteatterin Voi veljet -farssissa, mutta Fionana hän pääsee täyteen kukoistukseensa. Laulussa on entistä enemmän voimaa ja syvyyttä, ja roolityö korostaa Fionan yksinäisen lapsuuden ja nuoruuden haavoittuvuutta, huumoria unohtamatta. Shrekin ja Fionan pieru- ja röyhtäilykilpailu on ei ole kiusallinen, vaan aivan hervoton kohtaus!

Onerva Pohjolainen on suloinen Pikku-Fiona (kuva Tapio Vanhatalo).

Onerva Pohjolainen on suloinen Pikku-Fiona (kuva Tapio Vanhatalo).

Porukkaa musikaalissa riittää kuin helluntaiepistolassa, mutta vielä on mainittava kaksi ensi-illan lapsinäyttelijää. He ovat vuonna 2006 syntyneet Onerva Pohjolainen ja Miska Sagulin. Onerva on Pikku-Fiona ja Pikkukarhu, ja ensiksi mainitussa roolissa hän laulaa lohikäärmeen vangitsemana tornissaan hienon soolo-osuuden. Miska puolestaan esittää Pikku-Shrekiä, Kania ja Jöröä innolla ja taidolla. Mietin jo Rölli-elokuvaa katsoessani, miten Suomestakin alkaa löytyä luontevia lapsinäyttelijöitä.

 

Komisario Palmun uudelleensyntyminen

Jos jonkun piti herättää legendaarisen Komisario Palmu hahmo henkiin, niin se joku on Mikko Kivinen. Kaikki vertailut Matti Kassilan erinomaisiin Palmu-elokuviin on syytä jättää mielestään, kun istuutuu Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämön katsomoon. Palmu ratkoo siellä nuorten kollegoidensa Virran ja Kokin kanssa rikkaan elostelijan Bruno Rygseckin kuolemaa, joka osoittautuu tietenkin murhaksi.

Mika Waltarin kirjoittama satiirinen rikosromaani Komisario Palmun erehdys on ensimmäinen näyttämölle tehty Palmu. Esitysoikeuksia valvoo kirjailija Mika Waltarin perikunta, ja esityksen on ohjannut kirjailijan tyttärenpoika, kokenut teatterimies Joel Elstelä. Näytelmän dramaturgia on Raila Leppäkosken.

Helsingin Mikko Kivinen, Iikka Forss ja Risto Kaskilahti ratkovat murhamysteeriä ripeällä otteella. Kuva © Henrik Schütt

Mikko Kivinen, Iikka Forss ja Risto Kaskilahti, siis Palmu, Virta ja Kokki ratkovat murhamysteeriä ripeällä otteella.
Kuva © Henrik Schütt

Mikko Kivinen tekee Palmustaan juuri sopivasti äreän ja itseriittoisen komisarion, huumorinpilke silmäkulmissaan. Iikka Forssin Virta kompastuu intoonsa ja ilmehtii silmillään  älynväläyksiään. Palmu-elokuvissa Kokin rooli korostuu näytelmää enemmän, mutta kyllä Risto Kaskilahti vetäisee legendaarisessa Kämpin kohtauksessa Tummat silmät kuin syksyinen yö – laulun juuri niin riehakkaasti kuin kuvitella saattaa. Siis kostean ja pitkän lounaan innoittamana!

Taustalla Bruno Rygseck elostelee itsensä kuoliaaksi! Brunona Jari Pehkonen, makaaberin illanvieton juhlijat vas. Vuokko Hovatta (Irma Vanne), Antti Peltola (Aimo Rykämö) ja Aino Seppo (Alli Rygseck). Kuva © Henrik Schütt

Taustalla Bruno Rygseck elostelee niin, että joutuu murhatuksi. Brunona Jari Pehkonen, makaaberin illanvieton juhlijat vas. Vuokko Hovatta (Irma Vanne), Antti Peltola (Aimo Rykämö) ja Aino Seppo (Alli Rygseck).
Kuva © Henrik Schütt

Jari Pehkonen on lyömätön elostelija Bruno Rygseck ja vetää roolinsa sopivasti makaaberin rajoille asti. Eero Saarisesta paljastuu aivan uusia ulottuvuuksia nöyristelevän hovimestarin roolissa, Leena Uotila Brunon tätinä Amaliana on lyömätön tiukkapipo ja muiden moraalinvartija, ja Aino Seppo Brunon Alli-vaimona vakuuttavan hysteerinen. Nuori näyttelijä Antti Peltola näyttelee Brunon neuroottista, alkoholismiin taipuvaista serkkua Aimoa niin hykerryttävästi, että julistaudun heti hänen fanikseen. Vaikka olen nähnyt romaanista tehdyn elokuvan aikoinaan monta kertaa, en muistanut murhamysteerin ratkaisua. Parhaimpien rikosromaanien tapaan ratkaisu on tietenkin yllättävä.

 Mikko Kivisen Palmu ei usko Antti Peltolan Aimo Rykämön vakuutteluja tapaturmasta. Kuva © Henrik Schütt


Mikko Kivisen Palmu ei usko Antti Peltolan Aimo Rykämön vakuutteluja tapaturmasta.
Kuva © Henrik Schütt

Katariina Kirjavainen on lavastanut Arenan pienestä näyttämöstä varsinaisen tilaihmeen. Näytelmän kohtausten siirtymistä paikasta toiseen Joel Elstelä mietti jo alkuvuodesta, jolloin hän aukaisi oven Apu-lehdelle isovanhempiensa kotiin Tunturikatu kolmeentoista. Ensimmäistä kertaa julkisuudessa esitelty koti muistoineen löytyy täältä.