Intohimo, vimma ja viha

Asuin vuosikymmeniä sitten muutaman vuoden Tampereella. Kun äitini tuli kylään, hän tiesi mistä saa ostaa Suomen tyylikkäimmän takin. Se oli tietenkin Sara Hildénin myymälä. Kun äiti sovitti takkia, myymälän puolella pyörähti tehokkaan ja hieman pelottavan näköinen liikkeen omistaja, Sara Hildén (1905-1993). Esimiehenä kuulemma vaativa, mutta omistaan huolen pitävä.

Vuosia myöhemmin katselin Sara Hildénin taidemuseossa valtavaa taiteilija Erik Enrothin (1917-1975) kokoelmaa. Vahvoja ekspressionistisia maalauksia ei voi ohittaa välinpitämättömänä, ne haastavat katsojan ja paljastavat paljon taiteilijan sielunelämästä ja arvomaailmasta.

 

Erik Enroth ja Sara Hildén rakastivat toisiaan intohimoisesti. Lopulta rakkaus kääntyi vihaksi ja katkeruudeksi (kuva Kari Sunnari).

Erik Enroth ja Sara Hildén rakastivat toisiaan intohimoisesti. Lopulta rakkaus kääntyi vihaksi ja katkeruudeksi (kuva Kari Sunnari).

Sara Hildénin ja Erik Enrothin raju, lopulta sairaita piirteitä saanut liitto sai alkunsa vuonna 1940-luvun lopulla. Köyhistä oloista menestykseen etenevä liikenainen ja alun perin yhtä köyhä taiteilija solmivat avioliiton. Hildén ryhtyi Enrothin mesenaatiksi, rahoittamaan rakastamansa miehen työtä. Liitto hajosi lopulta mahdottomaan: mesenaatti kuvitteli voivansa omistaa taiteilijan sielun, tämän luomisvoiman ja vapauden. Taiteilija karkaili maailmalle, joi liikaa, eikä lopulta kestänyt kultaista häkkiä, johon hänet oli suljettu.

Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik -näytelmä Tampereen Työväen Teatterissa on ennen kaikkea kahden vahvan näyttelijän riemuvoitto.

Erik Enroth myi sielunsa Sara Hildénille, kun tämä alkoi rahoittaa hänen taidettaan (kuva Kari Sunnari).

Erik Enroth myi sielunsa Sara Hildénille, kun tämä alkoi rahoittaa hänen taidettaan (kuva Kari Sunnari).

Teija Auvinen on Sara Hildéninä päämäärätietoinen nainen, jonka inhimilliset tunteet peittyvät lopulta oman kuvitelmaan, että hän voi omistaa taiteen ja myymälöittensä ohessa myös ihmisen. Ilkka Heiskanen Erik Enrothina tuo esille roolissaan taiteilijan villin luomisvoiman, tuskan ja ahdistuksen.

Saran ja Erikin liitossa oli paljon intohimoa ja rakkautta, lopulta niin suurta ahdistusta, että se kääntyi vihaksi. Sitten avioeroon ja katkeraan oikeudenkäyntiin Erik Enrothin taulujen tekijänoikeuksista.

Korkein oikeus päätti vuonna 1976, että tekijänoikeudet olivat taiteilijan. Hän oli kuitenkin jo kuollut. Avioerossa Sara Hildénille jäi 322 Erik Enrothin teosta.

Eino Salmelaisen näyttämön takaseinään heijastuu Enrothin maalauksia. Hienon lavastuksen on suunnitellut Reija Hirvikoski (kuva Kari Sunnari).

Eino Salmelaisen näyttämön takaseinään heijastuu Enrothin maalauksia. Hienon lavastuksen on suunnitellut Reija Hirvikoski (kuva Kari Sunnari).

Shrek herätti lapsen minussa

IKJ eli Iso Kiltti Jätti, sitten Rölli ja Kaikkien Aikojen salaisuus. Nyt  Shrek, Jättimusikaali Helsingin kaupunginteatterissa. Lapsille suunnatut tarinat ovat lohduttaneet minua tässä maailman kaaoksessa, joka tulvii huonoja ja vieläkin huonompia uutisia.

Vai ovatko tarinat vain lapsille suunnattuja? Eivät! Tehdessäni aikoinaan Helsingin yliopistossa kirjallisuuden laudaturtyötä Muumikirjojen filosofiasta, Tove Jansson sanoi, ettei hän kirjoita lapsille, vaan lapselle itsessään.

Kaupunginteatterin Shrek on humaani satu erilaisuuden hyväksymisestä ja enemmänkin. Kuten teatterin uutena johtajana ensi vuoden alussa aloittava Shrekin ohjaaja Kari Arffman sanoi jutellessamme juuri ennen ensi-illan alkua: ”Toisen ihmisen erilaisuuden voi hyväksyä vasta sitten, kun on hyväksynyt itsensä ja ainutlaatuisuutensa.”

Arffman tietää mistä Shrekin kohdalla puhuu. Hän ohjasi sen ennen Helsinkiä Jyväskylän kaupunginteatteriin ja näytteli musikaalissa pahista, lordi Farquaadia. Aivan kuten nytkin – tosin ensi-iltamiehityksessä roolissa nähtiin erinomainen Antti Timonen. Rooli on fyysisesti vaativa, sillä Farquaad on lyhyt heppu. Siksi näyttelijä joutuu kulkemaan polvillaan. Ratkaisu on nerokas: omat jalat ovat mustan viitan kätköissä, polvien edessä on lyhyet tekojalat.

Farquaad Antti Timonen joutuu koville kävellessään roolissaan polvillaan. Laulu soi silti yhtä upeasti kuin Timosella aina. Kuva © Tapio Vanhatalo

Farquaad Antti Timonen joutuu koville kävellessään roolissaan polvillaan. Laulu soi silti yhtä upeasti kuin Timosella aina (kuva Tapio Vanhatalo).

Jättimusikaali on myös huippumusikaali, ihan kaikilla kriteereillä mitaten. Tanssiryhmä, orkesteri, lavastus ja puvustus ovat kansainvälistä tasoa. Niin myös pääosien esittäjät.

Ensi-iltamiehityksen Shrek oli Petrus Kähkönen, jo monessa nähty nuori näyttelijä, laulaja. Laulu soi komeasti, ja roolissa on liikuttavaa lempeyttä ja äksyilyä ennen kuin Shrek löytää onnensa. Shrekin paras kaveri Aasi, Matti Leino on mukana joka näytöksessä. Aasinpuvun sisällä tulee niin kuuma, että hikeä pukkaa kuin maratonjuoksussa. Kari Arffman paljasti, että Leinolle on kehitetty aivan erityinen suoloja ja sokeria sisältävä tankkausjuoma. Aasi on yhtä suulas ja nokkela kuin Shrek-animaatiossakin. Hurmaavan nokkela ja nenäkäs!

Anna-Maija Tuokko, Matti Leino ja Petrus Kähkösen kanssa Shrekinä vuorotteleva Jon-Jon Geitel (kuva Tapio Vanhatalo)

Anna-Maija Tuokko, Matti Leino ja Petrus Kähkösen kanssa Shrekinä vuorotteleva Jon-Jon Geitel (kuva Tapio Vanhatalo).

Anna-Maija Tuokko tekee komean paluun kaupunginteatteriin äitiysloman jälkeen Fionan roolissa. Hänet nähtiin jo kesällä Heinolan kesäteatterin Voi veljet -farssissa, mutta Fionana hän pääsee täyteen kukoistukseensa. Laulussa on entistä enemmän voimaa ja syvyyttä, ja roolityö korostaa Fionan yksinäisen lapsuuden ja nuoruuden haavoittuvuutta, huumoria unohtamatta. Shrekin ja Fionan pieru- ja röyhtäilykilpailu on ei ole kiusallinen, vaan aivan hervoton kohtaus!

Onerva Pohjolainen on suloinen Pikku-Fiona (kuva Tapio Vanhatalo).

Onerva Pohjolainen on suloinen Pikku-Fiona (kuva Tapio Vanhatalo).

Porukkaa musikaalissa riittää kuin helluntaiepistolassa, mutta vielä on mainittava kaksi ensi-illan lapsinäyttelijää. He ovat vuonna 2006 syntyneet Onerva Pohjolainen ja Miska Sagulin. Onerva on Pikku-Fiona ja Pikkukarhu, ja ensiksi mainitussa roolissa hän laulaa lohikäärmeen vangitsemana tornissaan hienon soolo-osuuden. Miska puolestaan esittää Pikku-Shrekiä, Kania ja Jöröä innolla ja taidolla. Mietin jo Rölli-elokuvaa katsoessani, miten Suomestakin alkaa löytyä luontevia lapsinäyttelijöitä.

 

Pitäisikö Kekkonen jättää rauhaan?

Varmuuden vuoksi taustatiedoksi: Urho Kaleva Kekkonen (1900-1986) oli Suomen tasavallan kahdeksas presidentti ja hallitsi maata pisimpään – peräti 25 vuoden ajan. Hänen kuolemastaan on kulunut aikaa rahtusen enemmän, kuuden päivän päästä tasan 30 vuotta.

Presidentti ja toimittajaEnemmän kuin vuosipäivän kunniaksi Kekkonen on viime päivinä ollut esillä toimittaja Maarit Tyrkön (nyk. Huovinen, s. 1947) tekemän kirjan Presidentti ja toimittaja (WSOY) vuoksi. Tyrkkö toimi Kekkosen luottotoimittajana ja apurina muistelmien kirjoittamisessa 1970-luvun puolivälistä siihen dramaattiseen syksyyn 1981, jolloin neljännesvuosisatainen kausi maamme historiassa päättyi ja Tamminiemen portit suljettiin.

Tyrkön kirja on jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle teokselle Tyttö ja nauhuri (WSOY), joka vasta aloitti kutkuttavan tarinan presidentin ja häntä huomattavasti nuoremman toimittajan välillä. Presidentti ja toimittaja kertoo loput. Se on Tyrkön omakohtainen näkemys tuosta syventyneestä suhteesta: he olivat toisilleen läheisiä ystäviä, luotettuja ja rakastettuja. Kirja on toki paljon muutakin.

Luonnollisesti teoksen ilmestyminen herätti odotetun mylläkän. Toimittajat ovat referoineet sisällön herkullisimmat palat moneen kertaan, Tyrkkö ja Kekkonen täyttivät iltapäivälehtien lööpit, Iltalehti julkaisi erikoislehden, netti pursusi nostalgisia uutisia ja edesmennyt UKK pääsi jopa Apu-lehden kanteen.

Voimakkaan kiinnostuksen vastareaktiona tuli närkästys ja pilkka. Tämä pölähdys menneiltä vuosilta tuntui tunkkaiselta Sannin musiikkivideokohun, Sami Hedbergin Konttori-kohun tai Helsingin lähiöiden nimittelykohun keskellä. Saatanan tunarit! Miksi 30 vuotta sitten kuolleen miehen yksityiselämää pitää urkkia? Eikö UKK:sta ole jo kirjoitettu tarpeeksi? Olihan tämä nyt varmasti viimeinen kirja Kekkosesta?

Reaktio on hassu, kun ajattelee Urho Kekkosen vuosia. Silloin elettiin niin sanottua suomettumisen aikaa, jolloin Neuvostoliitto kontrolloi tarkasti pienen maan asioita aina lehtikirjoituksia ja muita painotuotteita myöten.  Kremlin reaktioita pelättiin ja neuvostojohto pyrittiin pitämään tyytyväisenä. Itsesensuuri kukoisti.

Yhtä lailla varpaillaan lehdistö, televisio ja radio olivat istuvan presidenttinsä suhteen. Kekkosen rakkauselämästä kyllä supistiin, mutta ääneen suhteista ei voinut puhua saati kirjoittaa niistä lehtiin. Lehtien päätoimittajia kutsuttiin Tamminiemeen briiffattaviksi ja ojennettaviksi.

Kun Maarit Tyrkkö nyt vuosikymmenten jälkeen omalta osaltaan valaisi hyvin avoimesti Kekkosen viimeisiä hallintovuosia ja vallankäyttöä hiljalleen sairastuvan päämiehen kabinetissa, litteroi salaa nauhoittamansa hallitusneuvottelut, kuvasi Kekkosen vanhuutta ja yksinäisyyttä ja esitteli hänen yksityistä puoltaan kriiseineen ja onnenhetkineen – eli Kekkosen oman pyynnön mukaan kirjoitti kirjan ihmisestä – minä pidän sitä merkittävänä tekona.

Journalistina arvostan Tyrkköä erityisesti siksi, että hän on läpi elämänsä vaalinut keräämäänsä tietoa äärimmäisen huolellisesti: kirjannut päiväkirjaansa, säilyttänyt dokumentteja, koonnut leikekirjoja ja kuunnellut nauhoja. Hän ei ole toimittaja, joka uskoo kaiken tiedon löytyvän netistä muutamalla klikkauksella.

Veikkaanpa, että Tyrkön kirjat toimivat historiankirjoituksen lähteinä vielä 30 vuoden päästäkin ja hyvä niin. Kekkosta ei nimittäin pidä vielä silloinkaan jättää rauhaan.

Jos kiinnostuit Urho Kekkosesta ja Maarit Tyrköstä, aiheeseen voi tutustua lisää myös Avun verkkosivuilla:

Maarit Tyrkön ja Urho Kekkosen kaunis rakkaus
Ennen julkaisemattomat nauhat: Kekkonen lausuu runoja!
Urho Kekkosen viimeinen haastattelu
Millä Anita Hallama kiristi Kekkosta?

(Täyden version toimittaja Raila Kinnusen erinomaisesta Tyrkkö-jutusta saatte toistaiseksi lukea vanhanaikaisesti tänään ilmestyneestä printtilehdestä)