Rasismi ei kiinnosta Pätkääkään

Uutispäivä on tähän mennessä ollut sen verran hiljainen, että otsikot pitää hakea niinkin kaukaa kuin 56 vuoden takaa. Tämän päivän kohu sikisi vuonna 1960 filmatusta elokuvasta Pekka ja Pätkä neekereinä – 13-osaiseksi kasvaneen Pekka Puupää -elokuvasarjan viimeisestä episodista, jonka Yle tänään taas kerran esitti.

62564Jo nimi kertoo, mistä on kysymys – harva älämölön nostaneista tuskin onkaan sen syvemmin perehtynyt elokuvan sisältöön. N-sanahan se siellä ilmiselvästi kummittelee, ja kyllä: sanaa viljellään leffan aikana vuolaasti, siinä kuullaan jopa Reino Helismaan sanoittama N——laulu.

Mites nyt näin?

Se selviäisi tietysti katsomalla koko 74-minuuttinen elokuva alusta loppuun. Tiivistettynä: Pekka Puupää ja hänen ystävänsä Pätkä lankkaavat naamansa tummiksi ja hakevat töitä ravintolasta, joka etsii palvelukseensa afroamerikkalaisia muusikoita. Elokuvan käsikirjoittaja Reino Helismaa tai ohjaaja Aarne Tarkas ovat saaneet idean varmaankin kolme vuotta aiemmasta elokuvasta Pekka ja Pätkä ketjukolarissa, jossa sankarukset kiehuivat mustiksi lankattujen ihmissyöjien (Siiri Angerkoski ja Armas Jokio) padassa. Samaisessa elokuvassa talonmies Pikkarainen muuten esitti intiaanipäällikkö Istuvaa Puhvelia.

Onko tämä hauskaa?

Tuskin enää, varmaankin oli aikoinaan.

pekkajapatkaYksi farssin perusasetelmia on muuntautuminen joksikin muuksi mitä oikeasti on. Yleisimpiä vitsejä on miehen pukeutuminen naiseksi tai naisen mieheksi. Pekka ja Pätkä -sarjassa huumoria on revitty muun muassa Pätkästä vauvana ja Pekasta puistotätinä. Herrat ovat olleet vuoroin keksijöitä, mestarimaalareita, rauhanturvaajia, salapoliiseja ja lumimiehen metsästäjiä. Kukaan ei pahoittanut mieltään, eivät tummaihoisetkaan. Heitä ei 1950-luvulla Suomessa juuri ollut eikä niihin harvoihinkaan käsittääkseni ole silloin suhtauduttu vihamielisesti.

N-sana ei ollut elokuvan tekovuonna tarkoituksella loukkaava eikä elokuvan tekijöillä ole ollut mitään syytä lietsoa vihaa mustaihoisia kohtaan. Aivan toinen juttu ovat esimerkiksi Tintti-sarjakuvat tai wanhat kunnon länkkärit, jossa valkoinen mies varta vasten alistaa muita rotuja.

Kannattaako suuttua?

Ei kannattaisi. Pekka ja Pätkä neekereinä esitetään nyt kuudennen kerran 2000-luvulla eikä aiemmin tästä tai muista Puupää-elokuvista ole noussut kummempaa kohua.

Pekka ja Pätkä neekereinä ei halua kenellekään pahaa. Se ei naura mustille, vaan valkoisille, jotka kömpelösti yrittävät esittää mustia. Nykyaikana katsottuna elokuva antaa lähinnä mahdollisuuden kurkistaa vuosikymmenten taakse: ennen oli ennen ja siitä on päästy paljon eteenpäin. Enää ei ajeta autoillakaan ilman turvavöitä tai tupakoida lasten läsnä ollessa.

Asiasta kohkaaminen sataa lähinnä rasistien laariin, jotka tästäkin metelöinnistä saavat taas uutta vettä myllyynsä ja pääsevät osoittamaan, kuinka rasismia vastustavat ehtivät tai viitsivät tarttua lillukanvarsiin.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä?

N-sanat on jo sensuroitu makeis- ja elintarviketeollisuudesta, Agatha Christien klassikkokirjan nimestä ja toimittajien ammattikunnan lempinimestä. Pitäisikö tästä elokuvastakin?  Aika vaikeaa se olisi: poistettavia kohtauksia on niin paljon, että filmistä jäisi sensuroinnin jäljiltä vain hyödytön torso. Hyllyttämällä Puupää-sarjan kokonaisuuskin kärsisi elokuvan kokoisen tappion. Mitä jos antaisi asian vain olla?

Onko elokuva hyvä?

Ei. Puupää-sarjan omalla mitta-asteikoillakin se on heikoimpia lenkkejä. Pekka ja Pätkä -elokuvia suollettiin Suomen Filmiteollisuuden liukuhihnalta jopa kolmen leffan vuosivauhdilla, ja ideat alkoivat olla auttamatta vähissä. Siihen asti Puupäät olivat turvanneet Pätkän-rooliinsa leimaantuneen Masa Niemen elannon, ja lopun häämöttäessä Niemi päätti itse päivänsä Tampereella Pyynikin majassa keväällä 1960.

Pitääkö rasismi tuomita?

Pitää.

Intohimo, vimma ja viha

Asuin vuosikymmeniä sitten muutaman vuoden Tampereella. Kun äitini tuli kylään, hän tiesi mistä saa ostaa Suomen tyylikkäimmän takin. Se oli tietenkin Sara Hildénin myymälä. Kun äiti sovitti takkia, myymälän puolella pyörähti tehokkaan ja hieman pelottavan näköinen liikkeen omistaja, Sara Hildén (1905-1993). Esimiehenä kuulemma vaativa, mutta omistaan huolen pitävä.

Vuosia myöhemmin katselin Sara Hildénin taidemuseossa valtavaa taiteilija Erik Enrothin (1917-1975) kokoelmaa. Vahvoja ekspressionistisia maalauksia ei voi ohittaa välinpitämättömänä, ne haastavat katsojan ja paljastavat paljon taiteilijan sielunelämästä ja arvomaailmasta.

 

Erik Enroth ja Sara Hildén rakastivat toisiaan intohimoisesti. Lopulta rakkaus kääntyi vihaksi ja katkeruudeksi (kuva Kari Sunnari).

Erik Enroth ja Sara Hildén rakastivat toisiaan intohimoisesti. Lopulta rakkaus kääntyi vihaksi ja katkeruudeksi (kuva Kari Sunnari).

Sara Hildénin ja Erik Enrothin raju, lopulta sairaita piirteitä saanut liitto sai alkunsa vuonna 1940-luvun lopulla. Köyhistä oloista menestykseen etenevä liikenainen ja alun perin yhtä köyhä taiteilija solmivat avioliiton. Hildén ryhtyi Enrothin mesenaatiksi, rahoittamaan rakastamansa miehen työtä. Liitto hajosi lopulta mahdottomaan: mesenaatti kuvitteli voivansa omistaa taiteilijan sielun, tämän luomisvoiman ja vapauden. Taiteilija karkaili maailmalle, joi liikaa, eikä lopulta kestänyt kultaista häkkiä, johon hänet oli suljettu.

Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik -näytelmä Tampereen Työväen Teatterissa on ennen kaikkea kahden vahvan näyttelijän riemuvoitto.

Erik Enroth myi sielunsa Sara Hildénille, kun tämä alkoi rahoittaa hänen taidettaan (kuva Kari Sunnari).

Erik Enroth myi sielunsa Sara Hildénille, kun tämä alkoi rahoittaa hänen taidettaan (kuva Kari Sunnari).

Teija Auvinen on Sara Hildéninä päämäärätietoinen nainen, jonka inhimilliset tunteet peittyvät lopulta oman kuvitelmaan, että hän voi omistaa taiteen ja myymälöittensä ohessa myös ihmisen. Ilkka Heiskanen Erik Enrothina tuo esille roolissaan taiteilijan villin luomisvoiman, tuskan ja ahdistuksen.

Saran ja Erikin liitossa oli paljon intohimoa ja rakkautta, lopulta niin suurta ahdistusta, että se kääntyi vihaksi. Sitten avioeroon ja katkeraan oikeudenkäyntiin Erik Enrothin taulujen tekijänoikeuksista.

Korkein oikeus päätti vuonna 1976, että tekijänoikeudet olivat taiteilijan. Hän oli kuitenkin jo kuollut. Avioerossa Sara Hildénille jäi 322 Erik Enrothin teosta.

Eino Salmelaisen näyttämön takaseinään heijastuu Enrothin maalauksia. Hienon lavastuksen on suunnitellut Reija Hirvikoski (kuva Kari Sunnari).

Eino Salmelaisen näyttämön takaseinään heijastuu Enrothin maalauksia. Hienon lavastuksen on suunnitellut Reija Hirvikoski (kuva Kari Sunnari).

Shrek herätti lapsen minussa

IKJ eli Iso Kiltti Jätti, sitten Rölli ja Kaikkien Aikojen salaisuus. Nyt  Shrek, Jättimusikaali Helsingin kaupunginteatterissa. Lapsille suunnatut tarinat ovat lohduttaneet minua tässä maailman kaaoksessa, joka tulvii huonoja ja vieläkin huonompia uutisia.

Vai ovatko tarinat vain lapsille suunnattuja? Eivät! Tehdessäni aikoinaan Helsingin yliopistossa kirjallisuuden laudaturtyötä Muumikirjojen filosofiasta, Tove Jansson sanoi, ettei hän kirjoita lapsille, vaan lapselle itsessään.

Kaupunginteatterin Shrek on humaani satu erilaisuuden hyväksymisestä ja enemmänkin. Kuten teatterin uutena johtajana ensi vuoden alussa aloittava Shrekin ohjaaja Kari Arffman sanoi jutellessamme juuri ennen ensi-illan alkua: ”Toisen ihmisen erilaisuuden voi hyväksyä vasta sitten, kun on hyväksynyt itsensä ja ainutlaatuisuutensa.”

Arffman tietää mistä Shrekin kohdalla puhuu. Hän ohjasi sen ennen Helsinkiä Jyväskylän kaupunginteatteriin ja näytteli musikaalissa pahista, lordi Farquaadia. Aivan kuten nytkin – tosin ensi-iltamiehityksessä roolissa nähtiin erinomainen Antti Timonen. Rooli on fyysisesti vaativa, sillä Farquaad on lyhyt heppu. Siksi näyttelijä joutuu kulkemaan polvillaan. Ratkaisu on nerokas: omat jalat ovat mustan viitan kätköissä, polvien edessä on lyhyet tekojalat.

Farquaad Antti Timonen joutuu koville kävellessään roolissaan polvillaan. Laulu soi silti yhtä upeasti kuin Timosella aina. Kuva © Tapio Vanhatalo

Farquaad Antti Timonen joutuu koville kävellessään roolissaan polvillaan. Laulu soi silti yhtä upeasti kuin Timosella aina (kuva Tapio Vanhatalo).

Jättimusikaali on myös huippumusikaali, ihan kaikilla kriteereillä mitaten. Tanssiryhmä, orkesteri, lavastus ja puvustus ovat kansainvälistä tasoa. Niin myös pääosien esittäjät.

Ensi-iltamiehityksen Shrek oli Petrus Kähkönen, jo monessa nähty nuori näyttelijä, laulaja. Laulu soi komeasti, ja roolissa on liikuttavaa lempeyttä ja äksyilyä ennen kuin Shrek löytää onnensa. Shrekin paras kaveri Aasi, Matti Leino on mukana joka näytöksessä. Aasinpuvun sisällä tulee niin kuuma, että hikeä pukkaa kuin maratonjuoksussa. Kari Arffman paljasti, että Leinolle on kehitetty aivan erityinen suoloja ja sokeria sisältävä tankkausjuoma. Aasi on yhtä suulas ja nokkela kuin Shrek-animaatiossakin. Hurmaavan nokkela ja nenäkäs!

Anna-Maija Tuokko, Matti Leino ja Petrus Kähkösen kanssa Shrekinä vuorotteleva Jon-Jon Geitel (kuva Tapio Vanhatalo)

Anna-Maija Tuokko, Matti Leino ja Petrus Kähkösen kanssa Shrekinä vuorotteleva Jon-Jon Geitel (kuva Tapio Vanhatalo).

Anna-Maija Tuokko tekee komean paluun kaupunginteatteriin äitiysloman jälkeen Fionan roolissa. Hänet nähtiin jo kesällä Heinolan kesäteatterin Voi veljet -farssissa, mutta Fionana hän pääsee täyteen kukoistukseensa. Laulussa on entistä enemmän voimaa ja syvyyttä, ja roolityö korostaa Fionan yksinäisen lapsuuden ja nuoruuden haavoittuvuutta, huumoria unohtamatta. Shrekin ja Fionan pieru- ja röyhtäilykilpailu on ei ole kiusallinen, vaan aivan hervoton kohtaus!

Onerva Pohjolainen on suloinen Pikku-Fiona (kuva Tapio Vanhatalo).

Onerva Pohjolainen on suloinen Pikku-Fiona (kuva Tapio Vanhatalo).

Porukkaa musikaalissa riittää kuin helluntaiepistolassa, mutta vielä on mainittava kaksi ensi-illan lapsinäyttelijää. He ovat vuonna 2006 syntyneet Onerva Pohjolainen ja Miska Sagulin. Onerva on Pikku-Fiona ja Pikkukarhu, ja ensiksi mainitussa roolissa hän laulaa lohikäärmeen vangitsemana tornissaan hienon soolo-osuuden. Miska puolestaan esittää Pikku-Shrekiä, Kania ja Jöröä innolla ja taidolla. Mietin jo Rölli-elokuvaa katsoessani, miten Suomestakin alkaa löytyä luontevia lapsinäyttelijöitä.