Pohjalla taas feat. hammassärky

En viitis edes katsoa sinuun, Katja, koska olet niin luokaton.

Tätä se teettää, kun suhtautuu elämäänsä liian intohimoisesti. Aina on joko aallon harjalla tai Mariaanien haudassa. Liiemmin ei myöskään auta alkava hammassärky, joka vihjaa, että edessä on juurihoito. Voiko enempää toivoa: ikuinen marraskuu ja juurihoito?

Eilen oltiin siis koulutunnilla. Sinänsä tehtävät eivät olleet kovin vaikeita, kun modifioin niitä hieman Hilpalle sopivemmiksi. Tokihan Hilpalle voisi opettaa jo vaikka mitä, mutta itse uskon, että se on helpompaa, kun yleinen tasapaino ja kuuliaisuus on saavutettu. Sitä ei ihan ole vielä. On vellova möykky, joka toisinaan kulkee hetkosen kuin ihmisen mieli, sitten taas sinkoaa johonkin. No niin.

Virhe, jonka todennäköisesti tein, oli se, että jatkoin liian pitkään onnistumisien jälkeen. Siihen kohtaan pitäisi laittaa pieni breikki, jotta mieli on hyvä. No ei, jotenkin vaan paahdoin ihan kuin muutkin, ja pienen hevosen pinna alkoi palaa: ”Eikö sinulle mikään riitä?” Tähän en aio sortua uudestaan.

Ylipäänsä käy mielessä, että missä on sellainen sääntö, että hevosen pitää oppia kaikki ennen kuin täyttää viisi? Etenkin, kun opettajana on ensisijaisesti amatööri ja tähtäin vain siinä, että yhteiselomme tulee olemaan mahdollisimman myönteistä ja tervettä. Kyrakin sanoi 24 käskyssään, että sivuttaisliikkeitä ei kannata opetella, ennen kuin hevosen askeleen pituutta voi säädellä. Ok, ravissa voin jo, mutta laukka on ihan levällään.

Laukassa Hilppa otti karmeita herneitä, ei vähiten siksi, että tehtävämme oli puomeilla ja kaverit kolisteli. Siinä oli hyvä syy aina singota silloin tällöin. Selässä kuitenkin pysyin, perkele. En vaan jaksa uskoa, että olisi vituttanut yhtään enempää, vaikka olisin pudonnut. Niin paljon vitutti. Ihailen taas kerran niin kovasti ihmisiä, jotka ajattelevat, että mitäs tuosta, ensi kerralla paremmin!

Sen verran olen kaikenlaista vaivaa nähnyt hevosissa, että toki aloin pohtia missä jumittaa. Päädyin valkuaispatteihin. Olen nyt päättänyt, että hankkiudun niistä eroon eläinlääkärin avulla. On kai sen jossain tunnuttava, jos satulan alla on ikäviä pieniä patteja. Meillä toki on memory foam hevosen ja satulan välissä, mutta silti.

Hauskaa muuten, kun laitoin Kavioliiton instaan kommentin, että meni kätöseen tämä tunti, sain liudan samanhenkisiä vastauksia. Erityisesti huomio kiinnittyi siihen, että moni koki, että jos tänään onnistun, huomenna on mentävä persiilleen. Mikähän tämäkin juttu on? Minulla on täsmälleen sama kela, eikä se varsinaisesti auta, koska eihän se nyt mikään tieteellinen fakta ole. Kaikissa mahdollisissa opuksissa on jo sanottu, että ihminen on itse suurin esteensä. Tätä taustaa vasten ei voi kun todeta, että VAIKKA USKOT ITSEESI, VOIT SILTI OLLA IHAN PASKA.

Ei kun tuulta päin, folks!

Kuvan kaksikko liittyy tapaukseen. Kuva: Nea Levonius
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.