Vaatekoot ja ulkonäköpaineet

Moneen vuoteen en ole hankkinut uutta talvitakkia, koska sen hankkiminen on aina niin tuskastuttavaa. Myönnetään, että mulla on myös tapana käyttää vaatteitani niin kauan kuin ne ovat kelpoja, pikamuodin muotivirtaukset eivät revi minua mukaansa. No nyt hankin uuden talvitakin, ja itse asiassa samalla kertaa kaksi!

Projektin aikana törmäsin tuttuun ongelmaan, joka korostuu etenkin talvella, kun pitäisi pukea päälle useampi vaatekerros. Ja etenkin, jos et ole mallikokoinen.

Kuulostaako tutulta, kun takki kiristää, tai on hyvä ja pysyy kiinni kun ei hengitä? Ta että, toimii ehkä topin kanssa, mutta ei sinne alle sitten mitään muuta mahdukaan? Juu, tuttua, ja siksi jo takkien sovittelu on turhauttavaa puuhaa.

Takeissa ei tälläkään kertaan ollut vikaa, mallitkin olivat monia erilaisia. Jokin oli kapeampi,  joku muhkeampi, joku ilmavampi, ja joku suoraviivaisempi. Mutta, jotta olisin nauttinut olostani näissä, tai jotta ne olisivat näyttäneet päälläni siltä kun niiden kuuluu, koko oli lähes aina väärä.

En arvostele mitenkään Suomen valikoimia, mutta fakta vain on, että enemmän kokoja ja enemmän malleja löytyy ihan muualta. Silloin kun teen ulkomaan reissujani, niin talvitakin ostaminen helteisellä Amerikan reissulla ei ole mahdollista. Siinä tulee vastaan ajankohdan virheellisyys, sekä käytännöllisyys tilan ja roudaamisen puolesta, vaikka sitten ajankohta joskus olisikin oikea. Valitettavasti mun duunissa ei ihan hirveästi talvella reissata, vaan silloin painetaan sitä duunia sata lasissa.

Kun oppii rakastamaan itseään, huomaa miten vähäpätöinen seikka on se, mitä vaatteen kokolapussa lukee.
Kun on sinut itsensä kanssa, ei vaatteen numerolla ja koolla ole väliä. Itseään on tärkeä osata rakastaa. Jos osaa rakastaa itseään, ja ymmärtää itseään ja elämäänsä, elämä helpottuu huomattavasti.

Olen jo vuosikausia aloittanut kaiken sovittamisen aina siitä vaihtoehdoistani isommasta koosta. En koe mitään riemun tunnetta, jos lapussa lukeekin XL:n tai L:n sijaan M. Ainoa millä on väliä, on se, mikä olo vaatteessa on olla, miltä se tuntuu, ja miltä se näyttää päällä. Alkoi koko sitten millä numerolla tai kirjaimella tahansa.

Jollekin tämä on silti edelleen ylitsepääsemätön ongelma. Eihän sitä nyt voi ostaa vaatetta, jonka kokolapussa lukee jotain isompaa, kuin mitä muilla? Tai isompaa, kuin mitä haluaisi siinä lukevan. Kysymys kuuluu, miksei muka? Todellakin voi.

Vai onko se niin, että tuo pikkuruinen kokolappu määrittelee minuuden ja tekee elämästä parempaa, vaikka vaate itse on aivan auttamattomasti liian pienen tuntuinen, ahdistava ja näyttääkin omasta mielestä huonolta? Onko silloin epäonnistunut, jos koko on isompi kuin haluaisi?

Itselleni on tärkeämpää, että vaate on hyvä ja mukava, ehkä jopa näytän hyvältä kyseisessä vaatteessa, se istuu, laskeutuu ja onnistun vielä tuntemaan oloni hyväksi. Samalla koen tärkeäksi, että se korostaa niitä omia hyviä puolia, joita meissä kaikissa on.

Olen sanonut tämän monta kertaa: Kokolapun voi leikata pois! Eikä siitä myöskään tarvitse tehdä suurennosta ja ommella takin selkämykseen kaikkien lueskeltavaksi. Toivottavasti jokainen on ymmärtänyt tämän, ja pystyy elämään tuntematta ulkonäköpaineita tästä asiasta.

Mun takkiepisodini päättyi lopulta siihen, että löysin kaksi täydellistä erilaista takkia. Niistä ei kummastakaan ollut liikkeessä enää sitä yhtä isompaa, eli mulle sopivampaa kokoa. Mutta, myyjät ehdottivat itse katsovansa saisiko sen kenties vielä tilattua isompana. Kyllä sai, ja nyt sain molemmat haluamani takit ja vielä oikean kokoisena. Taas voi hengittää ja pukea vaikka jotakin myös takin allekin. Talvi saa tulla!

Vastaavasti kun tilasin talvitakeista isomman koon, niin heti perään jouduin nöyrtymään seuraavassa liikkeessä ja tilaamaan pienemmän koon eräästä hatusta. Pieni pää, minkäs teet.

Mallinakaan ei ihminen ole välttämättä oikean kokoinen.
Mallin ammatti ei takaa sitä että on ”sopiva” tai juuri ”oikean kokoinen”. Aina voit olla silti jostain liian pieni tai liian suuri.

En ole koskaan ollut mallikokoinen. Tai oikeastaan olen, mutta vain parista kohtaa vartaloani. Yläkroppa toimi mallikokoihin, vyötäro oli turhankin pieni ja alavartalo ei toiminut ikinä sen kanssa yhteen. Siitä sai kuulla sivulauseessa tai suoraan jokaisissa sovituksissa, jokaisessa näytöksessä. Aina sai huomiota, vaikkei sitä toivonutkaan. Koskaan sitä ei ollut malliympyröissä oikean kokoinen, aina vaate oli samaan aikaan jostain löysä ja jostain kireä, ja sitten tuli ne kuiskutukset että Lolalle ei housuja, ja sille tarvitaan isompaa kokoa. Silloin asian tiimoilta tuli tietysti kaikkea muuta kuin huomaamaton vahva viesti ulkopuolelta, että vika on minussa ja kropassani. Ihmettelin sitä, koska en ollut koskaan kokenut näin ennen. Toki, lapsuudessani ja nuoruudessani tehtiinkin vaatteita paljon itse, ja tanssipuvut oli aina suunniteltu ja luotu juuri sen oman kropan ja kunkin tarpeen mukaan.

Onneksi myöhemmin tajusin, että kyllä vika oli vaatteissa. Niitä ei oltu tehty minun vartalotyypilleni, minun mittasuhteilleni, eikä muodoille. Vaati kuitenkin muutaman muun maan vaatevalikoimiin tutustumisen, että tämänkin oivalsi. Vartaloesikuvaa kun ei täältä koskaan itselle löytynyt.

Aikanaan mulle koitettiin pariinkin otteeseen vääntää mallisopimusta ulkomaille. En koskaan nähnyt itseäni kansainvälisenä huippumallina, ja pistin tästä syystä kampoihin paljon. Tiesin mitä elämältäni en halua, ja se olisi jatkuvaa senttien ja kilojen tarkkailua, itseni näännyttämistä ja rääkkäämistä tietyn ulkonäön ja tiettyjen työhön liittyvien kriteerien vuoksi. Juu ei, ei kuulostanut elämältä jollaista haluaisin. Liikunnalla ja urheilulla on ollut mulle aina aivan muut syyt kuin tiettyyn jonkun ihannoimaan vaatekokoon pääseminen.

Se ammatinvalinta ei olisi 90-luvulla sopinut minulle, vaikka mallintöitä olen läpi elämäni tehnytkin. Koskaan kyse ei ole ollut huippumallin uraunelmista.

Olen viimeisten 10 vuoden aikana kieltäytynyt lukemattomista muotinäytöksistä, niin tavallisemmista kuin alusvaatenäytöksistäkin. Mulla ei ole ollut mitään tarvetta nostaa itseäni esille ”isokokoisempien” rivistössä, vaikka ymmärrän hyvin yritysten ajattelutavan ja mahdollisuuden siinä. Erinäisiä ”isojen tyttöjen” mallistoja olen ollut kuvaamassa jo nuorempana, mutta siihen aikaan isomman koon mallistot kuvattiin aina myös hoikkien tyttöjen päällä, vaikka ei ehkä niiden kaikkeista hoikimpien.

Nykyään mut halutaan useiden tilaajien toimesta kategorisoida ja lokeroida plusmalliksi, tai ”kehopositiiviseksi” ja ”normaalivartaloiseksi” malliksi. On jotenkin käsittämätöntä, etten voi olla vain minä, ilman että aina minut täytyy sijoittaa johonkin sillä hetkellä sopivimpaan lokeroon. Vaikka seuraan erittäin aktiivisesti somessa yhtä upeaa ”plusmalliksi” ristittyä upeaa naista, koen että kokoihin liittyvissä asenteissa ja kategorioissa on silti vielä paljon asioita vinksallaan.

Mun mielestä kuka tahansa saa esitellä muotia, ja pitäisikin.  Erilaiset ihmiset tarvitsevat erilaisia esikuvia, niin koon, värin kuin muodonkin puolesta. Tarvitaan erilaisia vartaloita joiden päällä nähdä vaatteita, jotta pystyy samaistumaan ja edes jotenkin kuvittelemaan sen,  miten vaate itselle mahdollisesti istuu vai istuuko se lainkaan.

Kerran olin juontamassa Turun Sokos Wicklundilla erään isomman malliston saapumista. Näytöksen yhteydessä tapahtui tilanne, jossa muotinäytöksessä oleva nuori malli puhkesi hysteeriseen itkuun, kun ymmärsi olevansa esittelemässä plus koon mallistoa. Hän koki, että on siis ilmeisesti liian isokokoinen ja kelpaa vain esittelemään isompien tyttöjen vaatteita.

Mielekäs elämä pitää sisällään paljon muita asioita, kuin oman tai toisen ulkonäön ja vaatekoon tuijottelun.

Saan usein palautetta siitä, että miten ihmeessä voin puhua ulkonäköpaineista, kun itse olen missikisoista tuttu. Enhän voi mitenkään tietää niistä mitään, kun kerran olen itse jotenkin kokenut itseni poikkeuksellisen kauniiksi, kun siinä lajissa olen kilpaillutkin. Kun viralliset leimat ja monet tittelit on annettu palkintona, niin mitä ihmettä minä voin muka oikeista ulkonäköpaineista tietää? No paljonkin.

Juuri siltä pohjalta on vielä parempi ponnistaa tämän aiheen syövereihin, kun kokemuspohjaa alalta on paljon. Myös sen vuoksi, koska mulla on jo ikää, ja ero 18-vuotiaan ja 42-vuotiaan välillä on havaittava, niin ulkoisesti, fyysisesti kuin henkisestikin. 18- ja 42-vuotias minä eroamme paljon toisistamme, ja oikein hyvä niin.

Moni kokee myös suunnatonta mielihyvää siitä, että minua voi aina verrata johonkin, mitä olin ennen. Olenhan tullut julkisuuteen juuri ulkonäköni kautta, niin kuvia ja mitta- ja painotietoja on google pullollaan. Usein on helppo ajatella että yes, tuokin on nyt epäonnistunut! Se ei pystynytkään pysymään ikuisesti 18-vuotiaan kehossa. Kuvitellaan, että tavoitteenani on säilyä samannäköisenä ja samankokoisena koko elämä, ja ne tavoitteet ajavat kaiken muun edelle.

Toinen taas saattaa ymmärtää, että silloin kun on kisattu ulkonäöstä, silloin on tehty töitä juuri sen eteen, jotta tulos olisi mahdollisimman hyvä. Enää en tietääkseni kisaa, vaikka reaktiot ja kommentit usein muuta ilmaisevatkin, joten se olenko pienempi tai suurempi tai minkä muotoinen, sen pitäisi olla tietyllä tapaa vain minun asiani, mutta eihän se ole.

Minä en elä ulkonäkökeskeistä elämää. Olen valinnut minua miellyttävämmän elämän ja paljon muita tärkeitä asioita elämääni. Oma elämäni pyörii täysin muualla kuin ulkonäön ympärillä. Se pyörii myöskin muualla, kuin muiden mielipiteiden varassa tai niiden ympärillä. Ainoa jonka mielipide minua elämästäni kiinnostaa, on minun itseni, ja tietyssä määrin lasteni ja kaikkein tärkeimpien ihmisten.

Mun elämä pyörii mielekkäiden töiden, jatkuvan oppimisen ja kehittymisen, kokemusten ja elämysten, hyvien ihmissuhteiden, lasten kasvattamisen ja elämästä nauttimisen ympärillä. Se ei toki sulje pois mun sisäistä paloa esiintymiseen ja kauneuteen liittyen.

Olen aika innokas ja intohimoinen ihminen monenkin elämässäni olevan asian suhteen. Mutta mun elämää ei tule koskaan määrittelemään intohimona tai muutoinkaan takin kauluksessa oleva vaatteen kokolappu, tai laihtumisesta kertova lehtiotsikko tai muutoksesta kertova kuvapari.

Onnellisuus syntyy hyvästä mielestä ja hyvästä olosta. Se ei synny tietystä vaatekoosta.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *