Surun syli
Surun syli

Kohtaamattomuuksia

Elämä sakkaa eli epäonnistuu silloin kun ihminen päättää lopettaa sen itse. Vaikka hyväksynkin itsemurhan tehneen lapseni järkyttävän ratkaisun ja kunnioitan hänen rohkeaa päätöstään, se ei vähennä suruani. On traagista että häntä ei enää ole. En olisi suonut hänen kuolevan. Olisin toivonut että hän olisi saanut elää, mutta hän ei jaksanut.

Yritän ymmärtää sen. Se on äitiyden sisäänrakennettu ehto.

Äiti yrittää aina ymmärtää lapsensa tekoja, jopa silloin kun ne ovat virheellisiä.

Itsemurhaan päätynyt onneton, sairas ja epätoivoinen ihmisyksilö jättää läheisensä loppuelämän mittaiseen katastrofiin. Tänään kirjoitankin sosiaalisesta näkymättömyydestä, ostrakismista, yksinäisyydestä jossa sureva joutuu kamppailemaan surunsa kanssa.

”Olen heittänyt mäkeen ihmiset, jotka eivät aiheuta minulle kuin harmia ja ahdistusta. Olen sanonut, että älkää tulko minulle jeesustelemaan, kun ette tiedä, mitä tämä on. Jos en ole saanut kaipaamaani tukea, olen sanonut, että painu helvettiin.”

Toteamus ei ole minun mutta se voisi olla. Lainaus on Henna Mäkelinin uudesta haastattelukirjasta Kuolema – kaikki mitä olet aina halunnut tietää (Kustantamo S&S 2018), ja nuo lauseet ovat kuolemansairasta lastaan saattohoitavan äidin suusta.

En ole saattohoitanut kuolemansairasta lastani mutta olen haudannut masennukseen sairastuneen aikuisen lapseni, ja asetelma on sama. Kohtaamieni ihmisten ajattelemattomat, huolimattomat, väärin valitut, kliseiset, tyhjät ja myös tahallisen julmat sanat ja teot vaikeuttavat surussa elämistä. Monet saattavat tarkoittaa hyvää. On inhimillistä olla tietämätön siitä miten toimia, ja siksi he aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä. He sanovat: älä sure, itsemurha oli oma valinta, kuolema oli itse aiheutettu, kyllä surusi menee ohi, aika parantaa haavat, sinun on vain opeteltava elämään surun kanssa, minä tiedän miltä sinusta tuntuu, olen kokenut samaa, minunkin isoäitini kuoli, tyttäreni koira kuoli, oman lapsen kuolema on kuule niin kamala asiaa että eihän sitä voi edes ajatella, vieläkö sinä sitä suret, koeta nyt mennä elämässäsi eteenpäin, et sure oikealla tavalla, miksi synnytit lapsia jos vihasit niitä, parempi että kuoli, joutikin kuolla, arvasin tämän, eipä tullut yllätyksenä, ei sinulle kelpaa mikään lohtu, kaikkihan me kuolemme, minullakin menee huonosti, olet itsekäs kun et jaksa ottaa kantaa minun vastoinkäymisiini, tunteesi eivät ole aitoja, onko toipumisesi jo alkanut.

Ai eikö vieläkään.

Saatuani tarpeeksi tämän tasoisia kommentteja olen luovuttanut. Olen lakannut tulemasta toimeen ihmisten kanssa. En enää uskalla kohdata heitä. Olen hyvin tietoinen ihmisten ajattelun, tunne-elämän ja käyttäytymisen erilaisuudesta (Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni, Atena 2017), mutta juuri nyt minulta ei riitä empatiaa muille. En voi lohduttaa enkä tukea ketään. Kaikki voimani menevät alkeellisen itsemyötätunnon ylläpitämiseen.

Niina Junttilan kirja Kaiken keskellä yksin – aikuisten yksinäisyydestä (Tammi 2018) käsittelee ulkopuolisuutta, yksin jäämistä ja lamaannuttavaa sosiaalista syrjäytymistä. En ole koskaan ollut suosittua enkä tavoiteltua seuraa, mutta nyt tilanne on erityisen raadollinen. Suru on stigma. Minussa on tartuntavaara. En ole kenenkään prioriteetti. Olen radioaktiivista ongelmajätettä. Minua vältellään, ja kun minua on vältelty kyllin kauan – tai jokainen ihmiskohtaaminen on ollut molemmille osapuolille kiusallinen, nolo, vaivautunut, jäykkä, hätäinen, teennäinen, kouristuksenomaisen hilpeä tai yksipuolinen monologi jossa saan kuunnella tyhjää liturgiaa, kilpailevia kauhukertomuksia tai vähättelyä – alan itsekin vältellä hallitsemattomien kohtaamisten mahdollisuuksia. Myös itseäni. Kierre ruokkii itseään. Junttilan teos tarjoaa ratkaisuksi yksinäisen ihmisen ajatusvääristymien oikaisumalleja ja suojamuurista luopumista, koska yksinäisyystutkijan näkökulmasta vain sosiaalistuminen on ainoa oikea tapa elää. Ihminen on onneton ollessaan yksin. Vain toisen ihmisen katse ja kosketus tekevät onnellisiksi, ja jos en niitä saa, vika on minussa.

Lopetan lukemisen.

Viihdyn surussani. Pärjään yksin. Suruni ei ole noudatellut Freudin, Kübler-Rossin tai Soili Poijulan määrittelemän suruprosessin vaiheita. Suruni ei ole edennyt viisivaiheisten reaktioiden kautta akuutista integroituun. En halua erottaa suruani traumasta, heittäytyä oskilloivaan suruun enkä odottaa sen helpottamista. Miksi suruni pitäisi helpottaa? Mihin tarvitsisin traumapsykoterapiaa? Tähän pitkittyneeseen suruuniko? Ketä varten? Terapeuttiako?

Tehdään tämä nyt selväksi: Suru tekee yliherkäksi ja tunteettomaksi. Se tekee araksi ja rohkeaksi. Suru vahvistaa heikkouksia ja heikentää vahvuuksia.

Suru aktivoi ja passivoi.

Suru tekee itsekkääksi. Se koettelee äärirajoja ja vie niiden tuolle puolen.

Jos kuoleman edessä ei saa olla heikko, milloin sitten saa?

Ajattelen luhistumista, ajattelen lahoamista.

Jaksan kyllä olla hetken verran kuin kuka tahansa, ihminen, ammattilainen, sukulainen, asukas, asiakas, luulisin, ainakin melkein, ollessani siskoni kanssa lounaalla, työtapaamisissa, kustantamossa, kahvilassa, taidenäyttelyssä, seminaarissa, hautausmaakävelyllä. Matkustan paljon. Tämä erehdyttää monet luulemaan että olen toipunut ja normaali mutta en ole, en tietenkään ole. Ponnistelen, sitten luhistun. Lahoan. Toimimalla yhteiskunnassa näennäisen normaalisti pyrin säästämään muita ja pyrin säästämään itseäni. En järjestä julkisia kohtauksia. Kotona saan itkeä, ja saan itkeä lapseni haudalla. Siellä kukaan ei yritä lohduttaa, sillä kuten sanottu, lohduttaminen on mahdotonta.

Lauantai-illat vietän edelleen Hietaniemen hautausmaalla yksin.

Vahinko on jo tapahtunut. Antaa siis mennä. Teen ihmiskokeen ja testaan voiko Helsingin ydinkeskustassa elää onnellisena erakkona. Kyllä voi. Olen lapseni itsemurhan jälkeen jäänyt yksin enkä ymmärrä miten tai milloin minulta – tai yhdeltäkään toiselta samanlaisen menetyksen kokeneelta – voisi enää vaatia radikaalia asennemuutosta, aloitteellisuutta, luonnetta ja ennakkoluulottomuutta, niin että jaksaisin alkaa solmia katkenneita ihmissuhteita uudestaan, elvyttää hiipuneita välejä, etsiä uusia ystäviä, mennä reippaasti vertaistukijärjestöjen toimintaan ja ehkä kouluttautua kokemusasiantuntijaksi, ottaa yhteyttä, esittäytyä, olla avoin ja helposti lähestyttävä normaali terve rationaalinen valveutunut ihminen.

Nytkö?

Kun en uskalla edes puhelimeen vastata?

Lopulta se lakkaa soimasta.

Seuraelämän tyrehtyminen, ihmisten kaikkoaminen ja oma vetäytyminen ovat surun näkyvimpiä jokapäiväisiä seurauksia. Alussa ostrakismi loukkaa, sitten siihen tottuu, jolloin siitä tulee uusi normaali. Ennen pitkää siitä alkaa melkein jopa nauttia. En välitä enää että minua ei nähdä. Olen ilmaa. Ulkoinen habitukseni on rappeutunut tunnistamattomaksi eikä tuttu kustannuspäällikkö päästä minua kustantamon ovesta sisään. Entiset ystävät kävelevät ohitseni tai kiertävät minut kaukaa. Sekään ei järkytä. Tai järkyttää mutta ei kauan. Minäkin kiertäisin itseni kaukaa jos vain voisin. En päästäisi minua kustantamon ovesta sisään. Merkitsen tapaukset muistiin ja kasvatan kollektiivista syntisäkkiä.

Suru on hyvä tekosyy.

Vai onko?

On ahdistavaa lukea miten vanhentunut ja yksiulotteinen suruprosessiajattelu elää vieläkin esim. tänä vuonna ilmestyneessä pienessä terapiakirjassa Lapseni on poissa – kirja suruun (toim. Eeva Peura ja Tarja Tervahauta, Kirjapaja 2018). Siinäkin uskotellaan että lapsen kuolemaa seuraa mekaanisesti sokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja sopeutumisvaihe. ”Surutyön avulla menetys muuttuu pikkuhiljaa muistoiksi, osaksi menneisyyttä.” Näillä premisseillä surun oletetaan automaattisesti etenevän, näin kuollutta lastaan surevan odotetaan operoivan.

Koko surutyön käsite johtaa harhaan.

Suru ei ole työtä. Surutyö ei valmistu koskaan.

Se on silkkaa Sisyfosta.

Suru ei lähde suremalla, mutta kun tämän hyväksyy, hyväksyy myös sen että siitä ei ole tarkoituskaan päästä eroon, ei edes kriisiterapeutin mieliksi.

Viranomaisten ja ammattiauttajien kanssa asioimiseen liittyvien epäkohtien korjaamiseksi on ryhdytty toimiin, jotta pakolliset kohtaamiset eivät tulevaisuudessa lisäisi surevan taakkaa yhtä paljon kuin tällä hetkellä. Henkirikoksen uhrien läheisten, lapsikuolemaperheiden, nuorten leskien ja itsemurhan kautta läheisensä menettäneiden vertaistukijärjestöt ovat sosiaali- ja terveysministeriön rahoituksella käynnistäneet laajan kolmivuotisen hankkeen jossa terveyskeskusten, työterveyshuollon, sairaaloiden, poliisi- ja pelastustoimen sekä seurakuntien ammattilaisia koulutetaan kohtaamaan surevia. Myös Hoitotyön tutkimussäätiö on vastikään julkaissut uudet hoitosuositukset äkillisen menetyksen kokeneiden läheisten tukemiseksi.

Yleishumaania kansalaistaitoa nämä sinänsä tärkeät ja hyvät hankkeet eivät kuitenkaan vielä takaa. Surevaa ei osata, haluta, viitsitä eikä uskalleta lähestyä, ei arjessa eikä juhlassa. Sureva joutuu olemaan jatkuvassa puolustusvalmiudessa. Minunkin suruni on kuitattu toivottamalla lukemattomia kertoja voimia. Kysymys kuuluukin mistä ja keneltä minä ne voimat otan, en ainakaan kiireisiltä ja suruttomilta voimien toivottelijoilta. Koetahan pärjäillä. Voimia.

Etusivu

http://www.hotus.fi/akillisesti-kuolleen-henkilon-laheisten-tukeminen-hoitosuositus

Kommentit (2)

  1. Nimetön

    Kiitos paljon❤️

  2. Maiju Surevan kohtaaminen -hankkeesta

    Hei, kiitos tekstistäsi! Se on todella hyvin kirjoitettu. Olisiko sinulle ok, jos lainauksia tekstistäsi julkaistaisiin Surevan kohtaaminen -hankkeen verkkosivulla? Haluamme välittää ammattilaisille erilaisia näkökulmia siihen, mitä suru voi olla. Meihin voi olla yhteydessä tästä asiasta tai muustakin aiheeseen liittyvästä.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.