Surun syli
Surun syli

Kuolemansuru ja riemukas joulu

Tulevista töistä pitäisi aina malttaa olla hiljaa, mutta kerron kuitenkin norjalaisen kirjailijan Maja Lunden uudesta lastenkirjasta Snøsøsteren (Kagge forlag 2018) jonka olen saanut suomennettavakseni. Lumisisko on joulukalenterikirja 11-vuotiaasta Julian-pojasta ja hänen kuolleesta isosiskostaan Junista. Perhe suree Junin kuolemaa niin että joulu uhkaa tulla kenenkään välittämättä. Vanhemmat eivät puhu elossa oleville lapsilleen tai toisilleen mitään ylimääräistä, eivät kestä edes kuolleen lapsensa valokuvien katsomista. He ovat vaipuneet kumpikin oman surunsa alle. Äiti muistuttaa korkeintaan että heidän on annettava itselleen aikaa. Ehkä suru sitten joskus myöhemmin hellittää, kun olemme unohtaneet suremisen – ja myös sen ihmisen jota suremme?

Perheen kannatteleminen jää Julianin tehtäväksi. Hän yrittää kertoa vanhemmilleen surustaan. Hän haluaa puhua. Hän ei halua unohtaa. Hän toivoo että hänellä olisi joku jonka kanssa itkeä yhdessä. Hän ei usko että aika auttaa. Aika ei tee mitään puolestamme. Se ei tee surua tyhjäksi. Menetystä on lupa surra, ja kenen kanssa siitä puhuisi ellei niiden joilla on sama yhteinen menetys.

Julian haluaa joulun jossa on tilaa myös kuolleelle siskolle.

Tämän surullisen ja valoisan ison kuvakirjan yritän saada ensi jouluksi suomenkielisille lukijoille.

En tiedä miltä lapsesta tuntuu sisaruksen menettäminen mutta tiedän miltä lapsen menettäminen tuntuu äidistä.

Surusta ei pääse eroon vaikenemalla, eikä siitä pääse eroon myöskään puhumalla, mutta puhumalla surusta voi tehdä siedettävämmän. Surua ei pidä pelätä. Se on täällä.

Lapsen kuolemasta on mahdotonta puhua kun kukaan ei halua kuunnella, mutta siitä voi yrittää kirjoittaa, vaikka kukaan ei haluaisikaan lukea. Ehkä sanat löytyvät.

Lapseni kuolemasta on nyt kulunut melkein kaksi ja puoli vuotta, ja ulkomaailman mielestä nyt on aika toivottaa surevalle äidille riemukasta joulua ja rentouttavaa joulunaikaa. Minulta ei kysytä pystynkö ylipäätään viettämään enää minkäänlaista joulua. Jaksanko, haluanko, viitsinkö, uskallanko. Osaanko? Muistanko mitä joulu on? Vieläkö arvostan niitä jotka ovat elossa? Riemukkaan joulun toivottaja ei vaivaudu tiedustelemaan mitä minulle kuuluu tai olenko enää edes olemassa. Pääsen vain yleiseen joukkojakeluun. Saman toivotuksen saavat kaikki yhteistyökumppanit.

Totta kai itsemurhan tehneen nuoren aikuisen äiti viettää joulunpyhänsä rentoutuneesti ja riemukkaasti, missäpä muissakaan merkeissä hän voisi sen viettää.

Kaksi vuotta sitten asuin yksin Hangossa. Siskoni pyysi minut omaan uusperheensä joulunviettoon Espooseen. Hän tarkoitti vain hyvää ja varmaankin sääli minua, mutta en osannut kuvitella itseäni hänen joulupöytäänsä jossa oli kolme nuorta aikuista, siskoni, hänen miehensä ja vanha äitini. Kiitin kauniisti ja kieltäydyin. En olisi osannut olla heidän kanssaan.

Meissä istuu niin sitkeästi huono omatunto siitä että kenenkään ei tarvitsisi olla jouluaattona yksin, ei kenenkään, ei edes surkeimman luuserin, patologisimman epäonnistujan tai katkerimman ihmisvihaajan.

Kukaan ei halunnut tulla luokseni Hankoon, joten työnnyin väkisin poikani ja hänen avovaimonsa pieneen yksiöön Helsinkiin. Söimme einesruokia ja yritimme katsoa perinteistä jouluelokuvaamme National Lampoon’s Christmas Vacation (Joulupuu on kärvennetty), mutta en osannut nauttia mistään, ja siksi lähdin jo alkuillasta kävelemään sateisesta Kalliosta hotelli Torniin. Joulupäivänä palasin Hankoon ja tapaninpäivänä päätin muuttaa takaisin Helsinkiin.

Vuosi sitten vähän ennen joulua tutustuin naapuriini. Hänkin sääli minua ja kutsui minut kotiinsa joulupuurolle. Hän tarkoitti varmaankin hyvää ja kertoi hänen perheensä joulupöydässä on parikymmentä henkeä, pieniä lapsia, koiria, perhettä, sukulaisia, sukulaisten sukulaisia, ulkomaanvieraita, vanhoja ja nuoria. Kiitin kauniisti ja kieltäydyin. En olisi osannut olla sielläkään.

Vietin sen jouluaaton ensimmäistä kertaa yksin kotona. Yritin olla säälimättä itseäni. Yritin ajatella että niin oli hyvä ja että olin ansainnut tällaisen joulun. Aiemmin päivällä olin käynyt Hietaniemen hautausmaalla, ja poikani ja hänen avovaimonsa tulivat syömään jouluaterian vasta joulupäivänä. Yritin uskotella itselleni että jouluaatto on samanlainen päivä kuin mikä tahansa päivä, eikä sen onnistuminen riipu siitä että saan olla muiden ihmisten, lahjojen ja kinkun lähellä.

Minulla ei ole omasta lapsuudestani yhtään onnellista joulumuistoa, perheenäitinä sitäkin enemmän, useita, vuodesta toiseen rentoja ja pakottomia jouluja joiden aikana ei olla kireitä, kiireisiä eikä suorittamisen rasittamia. Lasten aikuistuttua joulut ovat lyhentyneet, pelkistyneet ja loppuneet. Kolme vuotta sitten vietin joulun lasteni kanssa muutaman päivän etuajassa, sillä olin lähdössä (epäonnistuneeksi osoittautuneelle) jouluristeilylle, toinen lapseni oli joulun Tukholmassa ja toinen Berliinissä. Mutta kuusi oli komea ja ruoka hyvää. Annoimme lahjoja, söimme, emme juoneet, olimme iloisia.

Se jäi viimeiseksi yhteiseksi jouluksemme.

Tänä jouluna kokoonnun lähimpien sukulaisteni kanssa jouluaaton aattona Hietaniemen hautausmaalle. On kaunis pakkaspäivä. Lapinlahti on jäätynyt. Sytytämme kynttilöitä kolumbaarion ikkunalle, käymme tervehtimässä lapseni hautaa, näytän Mauno Koiviston hautamuistomerkin niille jotka eivät ole sitä vielä nähneet, menemme kahvilaan, äitini tarjoaa koko kuuden hengen seurueelle, kiitos voileipäkakusta ja kermakakusta, sytytämme lisää kynttilöitä muualle haudattujen muistomerkille. Kolumbaariossa parahdan että ei meidän tällä tavalla pitäisi kokoontua jouluna, tänne, itsemurhan tehneen lapseni haudalle. Eikö meillä ole muuta syytä tai paikkaa olla yhdessä.

Vai onko haudalla käyminen sittenkin kaikkein arvokkain uusi jouluperinne.

Mutta miksi kuolleiden luona pitää käydä vain jouluna, siksikö kun muutkin käyvät. Eikö kuolleiden luona olisi hyvä käydä muinakin päivinä, joka päivä, aina ja usein. Tarvitsevatko he meitä muulloinkin.

Jotta he eivät unohtuisi.

Jotta emme unohtaisi kuolemaa.

Kenen tarpeesta jouluinen haudalla käymisen velvollisuus ja hyvä tapa kumpuavat.

Otan Eino Leinon haudalta sammuneen hautakynttilän ja tuon sen kotiin kuivumaan. Poikani jättää haudalle perinteisen viiden sentin kolikon.

Mitä kuolemansurussa elävän jouluun ei kuulu? Siihen ei kuulu suorituspaineita, rekvisiittaa, kiirettä, lahjoja eikä alkoholia. Tänä vuonna pieni kolmen hengen seurue tulee luokseni pelkistetylle jouluaterialle jo aattona, sillä Helsingin kaupungin julkinen liikenne kulkee koko illan eikä sulje ihmisiä kotiin. En ole jaksanut laittaa jouluruokia itse. Sen sijaan ostan ne ihan itse omilla rahoillani kaupasta ja kannan valmiiksi paistetun kinkun ihan itse kotiin. Vain taatelikakun leivon, poltan kynttilöitä koko päivän, käyn hautausmaakävelyllä heti aamulla, vien Eino Leinon haudalle sen kastuneen kynttilän jonka olen eilen tuonut kotiin kuivumaan. Nyt se syttyy, nyt se valaisee runoilijaa. Joulupäivän rentoudun tekemällä riemukkaasti töitä, luen, kirjoitan, ajattelen, suren, muistan, nukun paikatakseni yön huonoa unikehrää, käännyn sisäänpäin niin kuin muinakin päivinä.

Tapaninpäivänä lennän Wieniin.

En vastaan entisten miesystävieni hyvän joulun toivotuksiin. On olemassa syy siihen miksi he ovat entisiä.

Elämäni on edelleen tyhjää ja täyttä, kamalaa ja ihanaa, rumaa ja kaunista. Kieltäydyn tekemästä muuta kuin sen mitä jaksan tai sen mikä tuntuu edes hetkellisesti oikealta. En taivu enkä suostu enempään. Stockan Herkku on kulman takana, ja kestotraumatisoiva kuolemansuru on aina hyvä tekosyy olla tekemättä lanttulaatikkoa ja joulutorttujen luumuhillotäytettä alusta alkaen itse. Joulu tulee ja menee täysin riippumatta siitä miten paljon siihen panostaa tai jättää panostamatta, onko yksin vai seurassa, viettääkö sen vai ei.

On tärkeää osata olla yksin myös silloin kun ei haluaisi eikä jaksaisi sietää vain itseään.

Ja seuraavana päivänä on jo seuraava päivä, hyvä päivä, huono päivä, hautausmaakävelypäivä, pettymysten ja täyttymysten päivä.

PS Kevään 2019 Surukonferenssin aihe: Suru perheessä

thoughtcatalog.com/karla-crisostomo/2018/10/a-gentle-reminder-that-its-okay-to-be-alone/

kotiliesi.fi/juhlat/joulu/yksin-vietetty-joulu-voi-olla-elamasi-paras-joulu-3-vinkkia-miten-nautit-joulusta-yksin/

surut.fi

Kommentit (2)

  1. Sari

    Minun lapsuuden joulut olivat yhtä helvettiä. Päätin silloin, kun asun aikuisena omassa kodissa siellä on tunnelma kohdallaan. Vaikka asuin yksin, minulla oli kuusi (pieni) ja olin usein töissä sairaalassa. Kun sain lapseni, halusin että hän saa mukavat joulut. On saanut ja saa edelleen. Itsemurhan tehnyt veljeni inhosi joulua, kiitos lapsuuden. Hän vietti minun perheen kanssa 8 joulua. Viimeisenä jouluna hän sanoi, kiitos kun saan kokea mukavan joulun täällä.
    Aatonaattona kävimme veljeni haudalla ja veimme kaksi kynttilää. Kun lähdimme sanoin, jouluja sinne taivaseen…

    Ei ole olemassa ”sääntöä” miten joulua tulee viettää, jokainen saa tehdä sen niin kuin haluaa.

    Toivottavasti sinun matka Wieniin on mukava <3

    • katriina

      Kiitos kommentistasi. On helppo sanoa että jokainen saa tehdä jouluna niin kuin haluaa, mutta vain hyvin harva meistä saa viettää sellaisen joulun kuin tahtoisi. Tosiasiassa joulu on aina kompromissi. Jos perheenjäsen ei halua viettää joulua ollenkaan eikä tulla toisen perheenjäsenen joulupöytään, toinen heistä loukkaantuu. Tai jos en haluaisi kutsua rasittavaa sukulaistani joulupöytään mutta hänet on pakko kutsua, jotta hän ei loukkaantuisi, kenen ehdoilla siinä mennään? Jonkun on aina oltava toiselle mieliksi. Jokaisessa suvussa on perinnejouluja, kilpavarustelujouluja, velvollisuusjouluja, marttyyrijouluja, mökötysjouluja ja kännijouluja. Olen ollut monta joulua ulkomailla ja miettinyt pitääkö poissaoloni takia potea huonoa omaatuntoa. Jääkö silloin jonkun toisen joulusta jotakin pois? Vai ovatko kaikki helpottuneita?

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.