Huhtikuun salaseura

Huhtikuu on ruma kuukausi.

Kerran jouduin palaamaan ulkomailta kotilomalle Suomeen huhtikuussa, ja aloin tosissani kyseenalaistaa esi-isien itsetuhoisia päätöksiä.

Harmaa söi sävyt maisemasta, ja valju keväänvalo riipi estradille kaiken unohdetun ja hylätyn. Ehkä näin sen silloin ensimmäistä kertaa: huhtikuu on välitila, koruton odotushuone kesän kynnyksellä.

Sen jälkeen suhteeni huhtikuuhun on ollut vaikea. En haluaisi käydä väkivaltaiseksi, mutta tuo aloitti -tyyppisesti vaikea. Pysyttelen peiton alla ja odotan toukokuuta, toukokuu on hyvä ja keltainen, pidän toukokuusta.

Eilen suhteessamme tapahtui kuitenkin jonkinlainen läpimurto. Päätin (askelmittarin ilmeisestä vajaakäynnistä sisuuntuneena) lähteä kävelylle – yli hiekoitushiekkavuorten, rantaan saakka. Ja ei, eihän siellä kaunista ollut. Mutta…

Välitiloissa on se erikoisuus, että ohi kulkeissaan ne valaisevat maailman hetkellisesti uudesta kulmasta ja näyttävät sen, mitä fasadi on suunniteltu piilottamaan.

Veden peittämä jää kahdensi kaupungin, toinen niistä valokuvantarkkana ylösalaisin jään pinnassa niin kuin portti kerran sadassa vuodessa aukeavaan varjomaailmaan. Penkillä istui mies, jaloissaan kirkkaan keltainen matkalaukku, kuin odottamassa portin aukeamista.

Tuntui etuoikeudelta, lähes salaseuravihkimykseltä, saada olla todistamassa sitä.

Tänään pidän huhtikuusta vähän enemmän. Meillähän on salaseura. Vaikka olen kyllä edelleen sitä mieltä, että kauneinta kuukaudessa on sumu, joka estää näkemästä rujoja yksityiskohtia liian selvästi.