Kirjoituksia puun takaa

Kirjoittaminen on yksinoloa. Tajusin sen juuri tässä koneen ruudulla, kirjain kirjaimelta. En ehkä ole koskaan ajatellut asiaa, mutta tämä selittää kaikenlaista, mm. sen, miksi kirjoitan.

Huomaan jo, että tämä alkaa rönsyillä rakkauskirjeeksi – minussa lepattaa, haluan kirjoittaa hempeyksiä “niistä lämpimistä karhunkämmenistä, joissa yksinolo minua tuudittaa” ja “ainoasta täydellisestä suojattomuuden etuoikeudesta, jonka tunnen”. Haluan myös puolustautua: “Rakkaus yksinoloon ei ole egoismia!” ja “Sekoitinko muka kertaakaan yksinolon yksinäisyyteen? Tämä ei ole yksinäisyyden ylistys!”

Yksinäisyys on yhteyden puutetta ja yksinolo siten minulle sen vastakohta. Yksin saavutan aina yhteyden, jos en muihin niin ainakin itseeni. Usein tuntuu, että tästä ensimmäisen asteen yhteydestä olisi monen muunkin kannattanut aloittaa.

Paradoksi on siinä, että kirjoittaminen on viestintää ja siten usein pyrkimystä ihmisten yhteyteen. Viesti on kuitenkin vain se mitä syntyy, kirjoittamisen hetki on hetki yksin, ja sen hetken on oltava itsessään kirjoittajalle kaikkein palkitsevin.

En tunne mekanismia, joka minut on valmistanut. Ehkä yksinäisiä susia syntyy pienistä laumoista, minä ainakin synnyin. Tai ehkä niitä syntyy jonkin tietyn tähtikuvion alla. Ehkä ne eivät vain osaa. Does not compute.

Mutta tämä yksi asia on pysynyt minussa muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Tulen pienestä laumasta ja etsiydyn pieniin laumoihin. Välillä etsiydyn niistäkin laumoista erilleen ja lymyilen puun takana. Nytkin lymyilen – hei vaan täältä männyn kupeesta, tulen kohta, nämä sanat vielä.