Leikkivä ihminen

Katsoin dokumentin avaruusmatkailun alkuajoista. Tyyppi lähetettiin kaasupallossa stratosfääriin ja se palasi kertomaan, miten sinistä on ilmakehän rajalla. Tuijotin kaasupallon lepatusta ruudun laidassa ja ajattelin, että mieshän on hullu. Sitten ajattelin, että ymmärrän.

En ole aina ymmärtänyt. Suorastaan hävettävän moni asia on näyttänyt minusta älyttömältä ja turhanpäiväiseltä. Niin kuin nyt vaikka avaruusmatkailu. Syytän yksilöimättömiä sukulaisia, joiden mielestä suurin osa ihmisen hankkeista on idiotismia. Sukulainen oli tietenkin oikeassa. Mutta parhaimmillaan idiotismilla on toinenkin nimi. Leikki.

Siinä olohuoneen sohvalla tunsin äkkiä valtavaa yhteyttä siihen hapenpuutteesta siniseen avaruusmatkalaiseen. Ajattelin avaruuslentoja, kaasupalloja, tieteellistä tutkimusta, insinööriyttä, taiteilijuutta, elämää… Mitä ne olisivat jolleivät leikkiä; mielikuvittelua, yhdistelyä, kokeilua, epäonnistumista ja aina uutta yritystä. Ehkäpä tämän päivän yhteiskunnalliset jakolinjat vedetäänkin sillä perusteella, kenellä on onni ja etuoikeus elää leikillään – sillä mitä tekisi silloinkin, jos mikään velvoite tässä maailmassa ei siihen pakottaisi.

On vaikea selittää, miksi se hetki olohuoneessani kaksin avaruusmiehen kanssa oli niin tärkeä. Ehkä se oli luovutusvoitto ihmisyydelle. Okei, et ehkä olekaan kaikilta osin niin demoninen kuin olen kuvitellut. Ehkä olet joskus vähän hauska ja liikuttavakin. Ehkä voin kuulua samaan joukkoon tämän lyhyen hetken, joka minulle on annettu.

Siihen oli hyvä pysähtyä, siihen jaettuun inhimillisyyteen, tai idiotismiin, miten sen nyt ottaa.