Salzburgin pääsiäinen

Pääsiäisenä pääsin pitkästä aikaa käymään Itävallassa. Vaihdosta Wienissä on jo kuusi vuotta.

Vaikka Salzburg jäikin silloin näkemättä ja olin nyt siellä ensimmäistä kertaa, tuntui kuin olisin tuntenut kaupungin aina.

Kaikki oli siistiä ja kaunista, saksan kieli paksua ja jokaisessa Mozart-kuulia myyvässä liikkeessä kyltti: “Ne OIKEAT Mozart-kuulat.” Ja jos minut olisi silmät sidottuna tipautettu esimerkiksi Mirabellin puistoon, olisin pelkästään siivekkään hevospatsaan muhkeaa takamusta tunnustelemalla pystynyt päättelemään, että näin riemastuttavan mahtipontista ei voi olla missään muualla kuin ihanassa Itävallassa.

Mahtipontinen oli myös heidän pääsiäisensä. Itävallassa juhlapyhät eivät todellakaan ole mikään jokaisen henkilökohtainen asia, eikä niitä tehdä sydämeen vaan kadulle, kirkkoon ja kaupan ikkunaan. Kimallenauhan määrä likeili provokatiivista, samoin suklaapuodin lasku.

Vaatimatonta Salzburgissa oli vain sen koko. Kaupunki oli niin pieni, että sen saattoi melko perusteellisesti koluta yhdessä päivässä. Kävimme linnassa, puistoissa ja panimoravintoloissa, ja tapasimme joka kohteella samat turistit. Matkasta jäi flunssa ja 60 euron arvosta suklaata. Wunderbar! Oikeasti.

Siitä kaikesta muistin, miksi Itävalta jo vaihdossa suututti ja ihastutti minua niin paljon. Se oli omanarvontuntoinen ja prameileva, mutta silti salaa ystävällinen ja vieraanvarainen. Jos joku tipautetaan silmät sidottuna lentokoneesta, paikalliset varmasti selvittävät hänen puolestaan, kuka hän on ja missä hänen hotellinsa sijaitsee, vaikka hänen saksansa olisikin vielä putoamisesta vinksallaan.

Siltä minusta kai silloin vaihdossa tuntuikin, lentokoneesta tipautetulta, eikä mikään synnytä nostalgiaa kuten yhdessä koettu seikkailu. Ehkä siksi annan Itävallalle kaiken anteeksi, ehkä siksi aina palaan. Seikkailu voittaa objektiivisen arvioinnin niin kuin sakset voittaa paperin. Joka kerta.