Talviaika

Kehoni on hämillään.

Sen ei tarvinnut siirtää kelloja, kaikki kellot siirtyivät talviaikaan itsekseen ja kehosta piittaamatta, eikä digiavaruuteen jäänyt merkkiäkään oudosta aikahypystä.

Ennen sentään piti hyvissä ajoin katsoa kalenterista, milloin kellot siirretään, valmistautua siihen kuin urheilusuoritukseen ja sitten kisapäivän valjetessa avata kellon lasikoppa ja etusormella pyörittää viisareita, niin kuin olisi hetken ajasta irrallaan tai ehkä ajan herra. Vihkiytyneimmät aloittivat unirytminsä sopeuttamisen viikkoja etukäteen.

Digiajan prosessi on toisenlainen. Sunnuntaiaamuna nousin sängystä, katsoin puhelinta ja ajattelin, 7.30 ja valoisaa? No, ehkä olen tullut hulluksi.

Se on validi teoria. Päivät taipuvat illoistaan ja aamuistaan. Rytmi on hajalla. Voin järjellä ajatellen palata remontoimasta aivan hyvin klo 23.30, eihän se ole vielä edes puoliyö. Mutta onhan se. Kehoa ei huijata.

Eilen kotimatkalla ajattelin aikaa, jokainen miete hidas ja puuroinen niin kuin aivot olisivat jo ennen unta alkaneet sulkeutua lohko kerrallaan.

outoa että aika virtaa

pitäisi ottaa kuvia näistä paikoista, metron boordeista ja R-kioskeista

kaikki pukeutuvat samalla tavalla

onkohan nykymuoti 20 vuoden päästä uusi, hilpeä ysäri

minäkin olen tässä ajassa ja tähän aikaan jään

se joka jatkaa on jo toinen

Vielä viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa pohdin, olisiko pitänyt kirjoittaa ajatuksia ylös, näitä suunnattomia viisauksia. En jaksanut.