Kiitos ajatuksesta, Amos!
En ole vielä lukenut Amos Ozin uutta kirjaa, mutta Anita Konkka siteeraa blogissaan siitä pätkiä, jotka sattuneista syistä kovasti koskettavat minua nykyisessä elämäntilanteessani. Oz puhuu huonoista ja hyvistä lukijoista:
”Huono lukija nauttii kun niinkin kiitettyä, kuuluisaa ja kunnioitettua kirjailijaa kuin Dostojevskia aletaan äkkiä epäillä pelottavasta halusta tuhota ja tappaa vanhoja naisia. Tai William Faulkneria sukurutsauksesta ja Nabokovia alaikäisten hyväksikäytöstä.”
kun taas…
”hyvä lukija ei pohdi kirjallisuutta lukiessaan kirjoittajan ja tekstin yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin. Ei siis näin: ”Tappoiko Dostojevski opiskeluaikoinaan tosiaan vanhoja naisia?” Ei, vaan sinä, joka olet hyvä lukija: aseta itsesi Raskolnikovin asemaan ja tunne hänen kauhunsa ja epätoivonsa, hänen kirottu häpeänsä, tunne hänen napoleonmaisen ylpeytensä ja suurten haaveidensa sekoittuvan kurnivaan nälkään, yksinäisyyteen, himoon, väsymykseen ja kuolemankaipuuseen. Äläkä tee tätä vertaillaksesi romaanihahmon ja kirjailijan elämän skandaaleja, vaan yritä nähdä kirjallinen hahmo suhteessa omaan salaiseen pimeään ja vaaralliseen puoleesi, kurjaan ja syylliseen sekopäähän itsessäsi…”
Aina siitä saakka kun ryhdyin muodostamaan käsityksiäni kirjallisuudesta, olen ollut sitä mieltä että kirjailijakeskeinen, elämäkerrallisia yhteyksiä haarukoiva lähestymistapa on kurjin mahdollinen tapa lukea kirjallisuutta, ja kaiken lisäksi se kertoo vieläpä jonkinasteisesta älyllisestä laiskuudesta, tirkistelyn ja juoruilun halusta puhumattakaan.
Tämä käsitys on vain vahvistunut julkaistessani omia kirjallisia tekeleitäni.