The Echo Maker

En ole saanut vielä luetuksi Richard Powersin tänä syksynä suomeksi ilmestynyttä järkälettä Laulut joita lauloimme. Tuossa se odottaa pöydän reunalla. Saa nähdä miten sen kanssa käy.

Sen sijaan luin Powersin romaanin The Echo Maker, joka on melkoisen huikea teos. Siinä 27-vuotias Mark Schluter joutuu kolariin, jonka seurauksena sairastuu erikoislaatuiseen Capgras-syndroomaan. Se saa hänet luulemaan ainoaa lähiomaistaan, sisartaan Karinia huijariksi, feikkisisareksi. Ja palatessaan kotiinsa, hän uskoo että kotikin on korvattu tarkasti kopioidulla jäljitelmällä, kuten myös pihalla kirmaileva bordercollie Blackie. Markin ja hänen sisarensa sekä muiden Markin kohtaloon kytkeytyvien ihmisten elämä muuttuu perusteellisesti.

The Echo Makerin voima on timanttisen vahvassa kerronnassa. On melkoinen klisee luonnehtia romaania monikerroksiseksi, mutta tässä tapauksessa tekee mieli käyttää moista luonnehdintaa. Powers vyöryttää tarinaansa laajalla rintamalla ja onnistuu valottamaan monesta suunnasta ihmismielen, tietoisuuden suurta mysteeriä: “The self was a mob, a drifting, improvised posse (…) No self without self-delusion.”

Oudolla tavalla lukunautintoani lisäsi romaanin edetessä koko ajan vahvistunut uskoni siihen, että minusta ei tule koskaan Richard Powersin fania. Vaikka hän on kirjoittanut huiman hyvän romaanin, minulla ei ole vaikeuksia päästä hänestä eroon. Hän on kirjailijana taitava, jopa mestarillinen, mutta ei vangitseva, eikä etenkään unohtumaton.

The Echo Makeria lukiessani tunsin koko ajan lukevani teosta, en kirjailijaa. Se on tietysti hyvä asia, jos ei halua jäädä koukkuun. Saattaa olla, että joskus luen The Echo Makerin uudelleen, mutta ikinä en tartu siihen, kuten Michel Houellebecqin romaaneihin, joita availen päivittäin summittaisesti sieltä täältä ahmiakseni silmiini osuvista virkkeistä milloin voimaa ja innoitusta, milloin hupia ja lohdutusta.
Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Älymystöromaani

“Minkälaiset ihmiset keskustelevat rakastelun päätteeksi Freudin Ichspaltungin käsitteestä? Tai kuka erittelee uniensa nostattaman ambivalenssin “niin tarkasti kalibroiduksi, että emotionaalisen jännitteen kumpikin puoli voitaisiin mitata matemaattisen tarkasti täydelliseksi puolikkaaksi”?”

Näin arvuuttelee kriitikko Tommi Aitio Kauppalehdessä.

Kysehän on Siri Hustvedtin romaanista Amerikkalainen elegia. Enough said. (Aitio tosin suhtautuu kirjaan melko suopeasti).

P.S.

Kauppalehdeltä on hieno veto palkata ammattikriitikko arvostelemaan kaunokirjallisuutta. Aition kirjoittamien arvostelujen lukeminen ei herätä tuskaa, myötähäpeää tai sarkasmin puuskia.

Kommentit (8)
  1. Golgatan Olga
    10.12.2008, 11:59

    Jos olisin lukenut vain tuon Aition sitaatin, olisin epäröimättä vastannut että Woody Allenin hahmot (sekä hänen elokuvissaan että kirjoissaan).

    Hustvedtit ovat jääneet toistaiseksi lukematta, mutta esim. Allenin “Mielipuolen kertomus” saattaisi käydä eräänlaisesta käänteiskuvasta. Siinä menestyvä ja henkevä, taidepiireissä liikkuva kirurgi romahtaa pohjalle joutuessaan ristiriitaan kahden naisen välillä: “säkenöivän ja syvällisen” Olive Chomskyn, joka sinänsä “oli komea nainen kaikkine noine lisäominaisuuksineen, joita voi odottaa viehättävältä ja älykkäältä kulttuurihailta ja, karkeasti ilmaistuna, robotilta punkassa”, sekä kimittävän Tiffany Schmeedererin, jota kiinnostivat lähinnä tähtimerkit mutta jonka “vartalo oli niin kurvikas, että hiveli sitä mistä päin tahansa, tuntui kuin olisi kieppunut syklonissa”.

    No, ajattelin kuitenkin tutkailla Siriä jossain vaiheessa. Olenhan parasta kohderyhmää, keski-ikäinen nainen. Jokunen luotettava taho on sanonut, että Siri “osaa kyllä kirjoittaa”. (Milloin se lakkasi olemasta kirjailijoille itsestäänselvyys?)

  2. Tommi Melender
    10.12.2008, 12:14

    Minä tartuin siihen Sirin ensimmäiseen suomennettuun avoimin mielin, mutta havaitsin sen nopeasti lukukelvottomaksi. Jostain syystä tulin kurkanneeksi tätä toistakin ja huomasin yhtä nopeasti, että sekään ei ole minua varten.

    Olisivatkin Woody Allenin hahmoja nuo henkilöt, mutta kun ovat enimmäkseen luihua itsekeskeistä newyorkilaislukeneistoa, joka koreilee Ichspaltungeilla sun muilla kuin pintajengi Armanilla tai millä lie kuteilla.

    Ja Hustvedtin romaaniestetiikkakaan ei minuun kolahda. En lämpene “älykkäille” ja “taiteellisille” lukuromaaneille, jotka ovat kuin romaanimuotoon puserrettuja elokuvamukaelmia.

    Mutta tutkaile ihmeessä Siriä.

    Ehkä on vain minun henkilökohtainen ongelmani, kun en ymmärrä miksi jokin HS keuhkoaa hänestä ja sivuuttaa samalla oikeasti merkittäviä amerikkalaisia kirjailijoita, huippuna täydellinen DFW:n elämästä, kuolemasta ja tuotannosta vaikeneminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *